Rovasti hymyillen astui tupaan, kumarteli oikealle ja vasemmalle, kuten ennen pääkaupungissa oli nähnyt suuren Snellmanin tekevän juhlasaliin astuessaan.
Holopainen "mustan kansan" kanssa oli asettunut yhdelle seinämälle. Se hänen kaartinsa oli jylhän- ja synkännäköistä. Ensi katsaukselta näytti siltä kuin kappale salojen havumetsää olisi tuotu tänne suureen tupaan. Näistä toiset olivat kuin mustat, pitkät kuuset siellä täällä naavaa olkapäillä, toiset paksut ja tanakat, suuripäiset kuin pyöreät petäjät, jotka puhuvat karaistuneesta elämän taistelusta joka oksallaan. Siellä täällä lomissa sitkeä kataja, joka joka neulasellaan pistää ja haavoittaa. Kirkkopukuunsa ne olivat pukeutuneet ja olivat hirvittävän totiset. Rintaman edessä seisoi pankki-Holopainen ja tähän rintamaan kuului pienempiä johtajia pitkin pitäjää. Näitä miehiä lie ollut satakunta.
Rovasti niihin katsoessaan hiukan vavahti, sillä Holopainen oli hirvittävän uhkaava. Mutta rovasti meni antamaan Holopaiselle kättä ja kysyi kuulumisia.
— Omillaan toimeen tullaan, vastasi Holopainen ja joukko naurahti.
— Tämä on paha enne, mietti rovasti, mutta oli jäätävän tyyni.
Lukkari alotti virren rovastin käskystä, ja kun se oli loppuun laulettu, piti rovasti rukouksen.
Oli hetken hiljaisuus. Sitten rovasti alotti puheen, jossa neuvoi tyynesti, arvokkaasti, mutta samalla lämpimästi tottelemaan maallista esivaltaa.
Rovastin puhe teki nähtävästi hyvin hyvän vaikutuksen. Ukko ilostui ja pyysi laulamaan isänmaallisen laulun.
Kun laulu oli loppunut, syntyi ovensuussa liikettä. Hannes sieltä astui esiin tuoliaan kantaen.
Rovastin seurue hänelle pilkallisesti nauroi, mutta pankki-Holopainen antoi kaartilleen merkin hiljaisuuteen.