Hannes avasi silmänsä kuin suuren kysymyksen edessä ja kummissaan katsoi rovastiin.
— Mutta Runeberghan oli ihanteellinen runoilija ja esitti, millaisen talonpojan pitäisi olla eikä millainen se on. Runeberg antoi kansalleen maalit, joihin pyrkiä… niinhän tekee aina suuri runoilija… Runebergin talonpojat ovat vielä vuosikymmenien takana… runoilijahan aina katsoo eteenpäin…
— Kyllä niitä semmoisiakin Suomessa on.
— On mielikuvituksessa.
— Sitten minä olen pahasti pettynyt.
— Sitä en osaa sanoa. Mutta meidän kaikkien yhteinen asia on kohottaa talonpoikaa… jalostaa talonpoikaa kohti sitä kaunista esikuvaa, jonka Runeberg malliksi antoi.
— Mutta, herra Kauppi,… paha on, että te olette jäänyt niin vähäpätöiseen asemaan kuin kansakoulunopettajan. Teillä on hyvä pää, huomaan minä.
— Juuri kansan opettajalta vaadittaisiin taito osata katsoa syvälle… siten näkisi paheet… ja näkisi hyveet… edellisiä pois leikkaisi… jälkimäisiä kohottaisi… siten luodaan kultaluonteet… Runeberg-luonteet… joita herra rovasti rakastaa…
Hannes naurahti. Sillä rovasti hänen silmissään nyt esiintyi vanhana pappina, joka silmät ummessa oli taivaltanut pitkän elämänsä talonpoikien sielun lääkärinä ollenkaan tuntematta tämän sielun pohjaa.
Eikä kumma, että rovasti ja talonpoika olivat jääneet toisilleen vieraiksi.