— Olkaa hyvä!
— Minä varotan teitä pyrkimästä kunnan johtomieheksi täällä… sillä… sillä siihen olette liian nuori ja kokematon.
— En, hyvä rovasti, pyrikään. Nuori olen ja kokematon… enkä siihen pystykään…
— Niin. Ette pystykään. Oikein sanoitte… te olette pohjaltaan kelpo mies… hyvä poika ja kunnon nuorukainen… mutta… mutta… johtomieheksi ei teistä ole… Siihen tarvitaan hyvin paljon kokemusta… sitä raskasta elämän kokemusta, jota vuodet iän mukana tuovat…
Rovasti huokasi.
— Opettaja minua loukkasi viimein kokouksessa… Ettekö tahtoisi nyt pyytää anteeksi…?
— Kuinka loukkasin?
— Te loukkasitte… tällaista vanhaa miestä… jolla on yli kuudenkymmenen ikää, jolla on takanaan raskas elämä, jolla on… yksin isänmaan paras silmämääränään.
— Niin on minullakin. Mutta tässä on ristiriita, jota me emme pysty ratkaisemaan. Kunnioittakaamme toistemme vakaumuksia ja kokekaamme rakastaa suuresti ja palavasti tätä kurjaa kansaa, jota nyt vieras vitsoo… Oi, miten väsyn…!
— Niin. Te väsytte. Mutta vielä joku sana. Sydämenne on nyt vastaanottavainen. Kanssanne on hyvin hauska keskustella. Kyllä minäkin rakastan isänmaata … tätä tuhatjärvien maata ja semmoista Suomen kansaa kuin sen Runeberg meille esittää. Mutta en tätä räyhäävää ja likaista…