Hän tahtoi nukkua. Rovasti lähti. Maikki tuli huoneeseen. Mennessään kehotti rovasti Maikkia hyvin opettajaa hoitamaan.
Kun Hannes heräsi, sanoi hän Maikille:
— Rovasti on hyvä ihminen. Mutta hän on vielä suuri lapsi…hopeahiuksinen lapsi… joka aina on elänyt vehnäspullalla ja mairitteluilla… kärsimysten ja vastoinkäymisten miehistyttävää kehitystä hänellä ei ole koskaan ollut.
Rovastin käynnin oikean syyn hän visusti Maikilta salasi.
Seuraavalla viikolla ehätti pastori koululle. Hän oli hätäynyt, hermostunut, sanomattomasti hermostunut. Kun hän alkoi puhua, vavahtelivat hänen hartiansa, huulia näykki ja hän tapaili sanoja.
— Mutta, rakas pastori, mikä sinua nyt vainaa? Onko jotain ikävää taas? Mehän elämme niin levottomassa ajassa…, puhui Hannes.
— Kuinka jaksat? sai pastori kysyneeksi ja lysähti samalla tuolille, johon jäi selkänojaan ja kädet ristissä vatsan päällä.
— Toipumaan päin olen.
— On se hauskaa. Sillä sinä… mutta uskallanko sanoa…?
— Uskalla pois!