— Ja sitten isä uhkaa ajaa tytön kotoa… Hannes meni nuoren naisen luo. Se kääntyi seinään päin ja kirkaisi:
— Äiti, ajakaa se herra pois! En tahdo nähdä outoja miehiä. Minua hävettää, hävettää… ja sydämeni halkeaa, ell'ei hän mene. Hän minua toruu… uh!… Janne palaa kyllä ja ottaa minut vaimokseen. Ja rovasti meidät vihkii ja olemme sitten laillinen pariskunta… Tulkaa te, äiti, lukemaan minulle ja herra menköön pois…!
— Ei niin, Anna, saa kohdella opettajaa. Hän on meidän neuvojamme; meidän lohduttajamme tässä surun ja murheen laaksossa. Ja minua hän saa torua, ett'en osannut sinua kasvattaa, yksin minua, ei sinua… rakas Anna.
Emäntä kuivasi silmänsä esiliinaan.
— Jos olen tyttärellenne rasitukseksi, niin lähden mielelläni, puhui Hannes.
— Me siirrymme tänne toiseen tupaan. Anna on täällä sen aikaa kyllä yksin.
Ja niin vei emäntä vieraansa eteisen toiselle puolelle.
Hän, vaikka oli jo vanha ihminen ja hiuksissa harmaa väri, oli kuitenkin vielä maalaisvaimoksi muhkea ihminen. Saman käsityksen oli Hannes saanut tuostakin nuoresta naisesta, joka siellä toisessa tuvassa sielun kivuissa vavahteli.
— Oi, rakas opettaja, saanko kertoa teille kaikki? kysyi emäntä, luoden suuret ruskeat silmänsä rukoilevasti opettajaan.
— Huojentaako se sydäntänne?