— Niin luulen, sillä meidän isäntä on kovin julma omalle lapselleen. Minä — äiti-raukka —, joka häntä sydämeni alla olen kantanut, en voi häntä vihata, vaikka hän häpeämättömästi käyttäytyi, kuten maailma sanoo. Kai en osannut kasvattaa tyttöä. Se olikin minulla ainoa. On toki nyt puoskille hyvä, että saavat opettajan, joka ymmärtää, ja koulun ja kaikki sivistykset. Me vanhat kasvatimme, miten osasimme. Mutta meidän veremme oli pilaunut emmekä jaksaneet tarpeeksi rukoilla Jumalaa… emme jaksaneet rukoilla… siinä se…
— Lasten kasvatus on sanomattoman vaikeaa.
— Tämä Anna-lapsemme oli hyvin huima ja sitten vielä korea tyttö. Niin oli punakka kuin mansikka ja maidon valkea oli lapseni iho. Sitten koreili ja veikisteli… laittoi nauhoja hiuksiinsa ja tukkaansa kampaili… Rupesi meille muuan poika rengiksi… korea poika… Oi, niin korea poika…! Ja nuo nuoret rupesivat… niin, ne rupesivat rakastamaan toisiaan.
— Niinhän se usein elämässä käy.
— Kun isä sen huomasi, vei hän aina itse Annan aittaan maata ja itse lukitsi aitan ja itse aamulla Annan pois laski. Niin piti omaa lastaan kuin vankia. Ja siitä tietysti tytön huima veri vain yltyi. Mutta tuo renki oli laittanut tiirikan ja meni sillä omin neuvoinsa aittaan.
— Oh!
— Muutamana hyvin varhaisena aamuna satutti isäntä miehen aitasta ja syntyi julma tappelu… renki laitettiin talosta kohta pois. Ja tytön muutti isä makaamaan samaan huoneeseen, missä me itse makaamme. Tyttö uhmaili isänsä kanssa. Mutta isä nyt luuli kaikki olevan hyvin. Eipäs! Huoneessa oli sillan alus ja sen kautta yöllä, kun me vanhemmat nukuimme, laski Anna sulhonsa huoneeseen. Tuo junkkari irroittamalla kiven rakennuksen kivijalasta pääsi ensin sillan alle. Se oli yhteinen tuuma…
— Mutta tyttö oli vallan noiduttu…
— Oi rakas opettaja! Nuori veri… Te olette itse nuori ja kai tunnette, että nuori veri kiusaa ja kiehtoo…
— Kyllä nuori veri on vaarallinen veri, sillä siinä kuohuvat elämän keväimen kaikki väkevät nesteet… Mutta täytyy voittaa itsensä.