— Te herrat ja sivistyneet sitä voitte. Mutta emme me moukat. Me olemme kuin… oi… en kehtaa sanoa…
Hannesta asema vaivasi. Tuo vaimo haastoi niin alastoman avomielisesti.
— Ja niin tuo metku jatkui. Ja niin rakas lapseni äidiksi kääntyi. Silloin kurja mies pitäjästä pois pakeni ja jätti Annan yksin ankaran isänsä käsiin.
Emäntä itki. Hannes huomasi, että tässä oli edessä jotain hirvittävän ihanaa: tyttö rakasti noin syvästi kehnoa miestä.
— Tässä samassa huoneessa — juuri tuossa uunin edessä — oli kuukausi takaperin kauhea kohtaus. Anna-raukka seisoo isänsä edessä hiukset hajallaan ja silmät palavina ja röijy auki repäistynä, jotta paljas rinta paistoi. Isännän kädessä on kirves ojennettuna, vaikkei tohdi heilauttaa. Ikäänkuin mikä paha aavistus oli saattanut minut silloin tupaan. Olin kauhusta pyörtyä. Mutta samalla yliluonnollinen voima jäseniini tulvahti. Tartuin takaapäin kirveen varteen ja huusin: "Matti sinä, etkö muista omia syntejäsi! Etkö muista, että minä olin sinulle viimeisilläni tuota samaa lasta, jota nyt aiot surmata, ennenkuin minut vaimoksesi otit? Voi elä, isä-kulta, lyö lyötyä!" Silloin viivähti isännän käsi. Hän kirosi synkästi ja meni ulos. Mutta Anna-parka uhkasi tappaa itsensä. Minä sydän kurkussa riennän rovastiin ja pyydän, että hän Jeesuksen palvelijana tulisi lohduttamaan ja rauhoittamaan tytärtäni…
— Kylläpä oli kauhea tapaus!
— Rovasti minua torui, ett'en ole osannut kasvattaa lastani. "Et aikoinasi ole häntä kurittanut", sanoi. Ja sitten: "näin hellässä asiassa on äiti likeisempi lohduttamaan." Hän meni ja jätti minut yksin. Kuului olleen metsästysretkelle menossa. Pari herraa ja kuusi koiraa vartoi häntä pihalla. Ja minä palasin kotiin polvet notkuen ja mieli arkana, että mitä vielä seuraa. Olen sitten Annalle lukenut ja neuvonut, olen yöt päivät valvonut hänen ääressään. En puoleksi tunniksi ole häntä päästänyt pois silmistäni, sillä minä yhä pelkään, kun isäntä on sulamaton kuin jäävuori… Nyt menemme tupaan ottamaan kahvia.
Jo ymmärsi Hannes, miksi emännän tervehdys oli niin juhlallinen: hänen sielunsa oli tunteiden äärimmilleen pingottama.
Hannes esteli mennä tupaan. Mutta emäntä pahastui sitä.
— Kyllä Anna sen varmaan sallii, kun vain laulatte hänelle muutaman laulun. Minua hän on pyytänyt sitä laulamaan. Mutta enhän minä, vanha ihminen, osaa maallisia lauluja.