— O'o! Niin pitkä virkaura.
— Niin pitkä. Ja nyt elän koroillani. Juuso Kalliolla ei ole perhettä, ei talonpitoa. Ei muuta kuin oma talo, jota lampuoti hoitaa.
Esimiehen nykyinen ammatti oli kuitenkin olla talonpoikien kirjurina ja lainanantajana. Hän, joka aina kantoi rinnassaan rahaa ja päällekirjoitusta "rehellisyydestä", lainaili talonpojille rahaa hyvin mielellään, mutta tuosta lainausliikkeestä puhuttiin sitä ja tätä.
— Ja nyt pyydän sanoa opettajan tervetulleeksi.
Kallio seisoi suorassa hattu päässä ja jostakusta hatun pohjassa olevasta reiästä hiustukko pisti näkyviin, keppinsä hän oli asettanut sääriensä poikkipuolin ja piti sitä siinä molemmin käsin. Alkaessaan puhua hän töykeästi kumarsi. Sitten hän muutti jalkaa, otti ilmaa keuhkoihinsa, nosti ylös leukansa, rykäsi ja jatkoi:
— Joka on ollut viisikolmatta vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä kuten minä, ymmärtää, miten vaivalloista on kansaa palvella. Yksi sanoo sitä, toinen tätä. Tällöin tarvitaan oma harkitseva tunto… ja ymmärrys… ja järki… ja sivistys… Pyydän saada sanoa vielä kerran herra opettajan tervetulleeksi ja esitän lähempää tuttavuutta. Minä olen Juuso…
Hannes kovin hämmästyi.
Hän pyysi saada kutsua "sedäksi".
— Heitämme pois haukkumanimet. Minä olen niin sanottu "vanha poika". Sinä taas nuori poika. Poikia olemme molemmat… hih… hih…
Juuso Kallio nauroi vesissä silmin ja raha rinnalla hypähteli myös ilosta.