— Kyllä siinä talossa piru ihmisiä riivaa. Miten se nytkin villitsi talon ainoan kauniin tytön, jotta rengille alkoi lapsia laitella? Sekin on aivan sen mustan miehen ansio, sen kiljuvan jalopeuran, joka käy etsien ympäri, kenen hän saisi niellä. Ja siinä talossa se käykin ympäri monessa muodossa. Jopa haastaa kansa, että se renki olikin itse paholainen, sillä ei sitä ennen kukaan tuntenut eikä tiennyt mistä se tuli. Sitten hävisi kuin tina tuhkaan…
Taas Hannes nauroi. Mutta Kallio pahastui ja yhä enemmän yltyi.
— No uskot kai minua itseäni. Olin minäkin kerran pankki-Holopaisessa yötä, siellä samassa tuvassa kuin isäntäkin. Siinä huoneessahan se kummittelee. Kun olin päässyt nukkumaan, alkoi tupa pyöriä. Tuli kuin fosforin hajua suuhun ja sieraimiin ja aivan pikimusta olento tassutteli huoneessa, nykäisi minua ja kuiskasi: "myötkö sielusi?" Jääkylmät väreet viilsivät pitkin selkäpiitäni ja minä juoksin huutaen ulos. Ja sitä kyytiä vaatteet kourassani talviyössä naapuritaloon. Vielä jäljessäni sihisi ja sohisi, ilmassa vinkui ja takanani kuului kuin naurua.
— Mutta esimies elikkä…
— Sano vain sinuksi!
— Sinä pelkäsit, näit unta ja unen pöppyrässä lähdit juoksuun. Ja ehkä isäntä jäljessäsi nauroi kummalle lähdöllesi…
Hanneskin nauroi silmät vedessä. Mutta Kallio kimposi ylös, suuttui ja ärjäsi:
— Mene itse sinne yöksi, niin uskot!
— So! so! Leikkiähän tämä on. Ja minä olin jo siellä yötä.
— Olit yötä? Sinä? Uskalsit?