— Olkaa siitä vaiti… minä pyydän… minä rukoilen… rakas opettaja… huomaan… että… että…
— Yhdellä ehdolla olen minä vaiti…
— Voi millä? kysyi isäntä hätäisesti.
— Että isäntä karkoittaa kodistaan sen Lois-Maijan.
— Iljettää se minua itseänikin. Sehän se viettelee, kun on jalkain juuressa.
— Karkottaa sen pois siis.
— Luuleeko opettaja, ett'en minä itse hänestä kärsi? Mutta tuo pilattu veri ja nuoruudessa opittu paha tapa! Ja tämä Lois-Maija se oli ensimäinen, jonka ovelle minä yönjuoksijana kolkutin. Minulle hän ensimäisen rakkautensa antoi. Eikä hänellä ollut sitten mitään rajaa. Meidän mökkiläinen on hänen isänsä ja se on minulle jo vuosia tyttönsä tähden vihaa kantanut. Isänsä karkotti Maijan maantielle, kun tämä liiaksi hurjisteli. Säälistä olen minä naisparan antanut asua tupamme loukossa. Mutta se on minun verelleni viettelevä tuli. Kun kuitenkin minä niin paljon olen syypää hänen kohtaloonsa, olen häntä suosinut, vaikka se kyllä on ollut käärmeen elättämistä omalla rinnallani. En minä ole niin huono kuin opettaja luulee. Voi monesti jo olen ollut surmata itseni tämän saman tähden! Sillä minä häpeän jo itsekin itseäni… ja lapsiani… tuotakin aikaista tytärtäni.
— Huomaan, että elätte onnettomassa avioliitossa.
— Hyvin onnettomassa.
— Mikä siihen on syynä?