Lyötiin vankasti kättä sen vakuudeksi ja opettaja lähti.
Kun Hannes tuli koululle, istui hän miettimään. Hän näki mielikuvituksessaan hirveän suuren padan täynnä kuumaa punaista ihmisverta. Se porisi ja porisi, sillä sen alla tulena leimusi inhimillisten intohimojen rovio. Monemmoisten syntien sauhu padasta nousi. Mutta kitkerin oli sen synnin sauhu, jonka kuudes käsky kieltää. Luonnon raaka eläimellinen vietti tuoksui siinä voimakkaampana kuin satakertaiset hapot. Ja lisälemua antoi sille monien itkettyjen kyynelten suola.
— Se on maailman mahtavin sauhu, joka palaa niinkauan kuin ihmiskuntaa on. Sitä sammuttamaan tarvitaan auringon sammuminen. Mutta sivistys siihen jo heittää jäähdyttävän kristallin, mietti Hannes.
Samalla hänelle selvisi, että ensimäinen sivistystyö ulkopuolella koulun tunteja, johon hänen pitää piirissään ryhtyä, on yönjuoksun vastustaminen. Ja ensimäinen uhri, joka hänen siitä tulee pelastaa, on Maikki Karvinen. Sillä isän veri varmaan pulppuili sen kevätnuoren ihon alla, isän veri ja isän helmasynti. Tyttö oli tehnyt häneen niin hyvän vaikutuksen täällä takalistolla. Se oli kuin valoisa auringon säde muuten pimeällä pinnalla. Ja se auringon säde leikki ja läikkyi, lämmitti ja liikutti hänenkin jo yksitoikkoisuudesta seisomaan pyrkivää tunne-elämäänsä.
VII LUKU.
Oli kaunis ja lempeä varhaisen syksyn yö. Kuutamo oli häikäisevän hurmaava. Sen hurmauksen täytyi painua ihmisen sieluun kuin taikajuoman, joka veret liikkeelle sysää. Tällaisessa hopeisessa haavehohdossa on tunteita nostava ja unelmia houkutteleva tenho, johon seottuu tuoksuja iltakasteesta, kukkien lemusta, tuoreesta mullasta kynnöspelloilta, ja jolle antaa lisää väriä vetten välkkyvä kalvo ja illan autereinen hämy. Silloin on yössä sanatonta kaihoa, samalla kun siinä on äänetöntä riemulaulua luonnon suuresta ja majesteetillisesta kauneudesta.
Hannes oli valvonut myöhäiseen ja koulusalin ikkunasta ihaili tuota luonnon herkullista suloa, joka häntä kiihotti oman tulevaisuutensa kuvitteluun tällaisena yksinäisenä hetkenä.
Luokan kello kirkkaasti, mutta juhlallisen verkkaan soitti yhtätoista.
Hanneksen herkän ja tunteellisen sielun pohjalta kohosi ääneen huo'attu sana:
— Yksin!