Niin. Hän oli todella aivan yksin tässä suuressa koulutalossa, joka ensi päivänä otti hänet vastaan niin riemua tarjoavasti kuin olisi ollut onnea ja autuutta tulvillaan. Yksin tässä ihanan luonnon öisessä koskemattomuudessa. Ihmiset, jotka tuolla ympärillä nukkuivat, olivat hänestä niin etäällä tunneasteissa. Jos ne rakastivat, niin niiden piti välttämättömästi saada rakkautensa nautintoon hukuttaa, sillä tunne heillä ei ollut vielä hienostunut alkuperäisen luonnonvietin karkeudesta. Juuri siten oli pankki-Holopaisenkin Annan muuten ihailtavan syvän rakkauden laita.
— Yksin…! Yksin…!
Hanneksen sielussa heräsi määrätön kaipuu. Jospa hänen rinnallaan tässä seisoisi nuori, rakastava nainen!
Silloin he olisivat niitä maailman onnellisia…
Hannes vaipui kuvitteluihin ja haaveiluihin. Hän tuijotti suuresta koulusalin ikkunasta kuutamoiseen luontoon, jonne öinen usva alkoi laatia keijukaisia ilmaan karkeloimaan. Kuta pitempään hän katsoi, sitä enemmän hän syventyi sielullisessa kaipuussaan.
Hän oli näkevinään sieltä lehdosta nousevan utuharsojen keskeltä nuoren naisen, jolla oli tunteista tulvahtavat silmät. Ja se tyttö muistutti… muistutti…
Hänen sieluunsa tulvahti lämmittävä… polttava tunne. Siinä oli rakkaus syttynyt…
Hän ojensi kätensä kuin naista syleilläkseen…
Tämä yö oli hänelle heräämistä uusiin tunnelmiin, aivan uusiin mielikuviin.
Mutta samalla oli tämä takalistomaa juottanut hänet kiinni itseensä. Se oli heittänyt hänelle kahleen, josta irti pääseminen ei ollut niinkään helppoa.