— Te olette vielä lapsi, semmoinen pieni maitosuu.
Hannes ei ehtinyt saada selville, mikä olisi hänelle soveliain käytös tässä kiusauksessa, kun Kallio yht'äkkiä pingottui suureksi kuin aukaistu sateenvarjo ja lateli:
— Jokainen muu näkee tässä rahassa kunniamerkin, joka on lähtenyt keisarin omasta kädestä. Paikallinen esivalta sen minulle kirkossa Jumalan silmäin alla kaulaan ripusti… Ja kirkkoherra osotti minua seurakunnalle siellä alttarin edessä seisoessani ja sanoi: "ottakaat hänet esimerkiksenne rehellisyydessä, uutteruudessa ja kaikissa kristityn hyveissä! Amen." Mutta kaksikymmentäviisi vuotta olenkin nuhteettomasti kunnan rahoja hoitanut, rakkaudella vaivaisia tukenut, leskein ja orpoin kyyneleet kuivannut, olen… — Kallio oli itkeä — uhrannut itseni yhteishyvän eteen. Ja kun minä olin lautakunnan esimiehenä, hoidin minä asiat niin tarkasti, että pitäjäläisten ei tarvinnut maksaa veroja… juuri mitään. Oi, se oli kultaista aikaa ja sitä kuntalaiset vieläkin muistelevat jonain kovasti toivottuna, mutta aina palaamatonna kulta-aikana.
— Mitä se minuun kuuluu? kysäsi Hannes.
— Vain niin paljon, että lapsi saisi ymmärrystä kunnioittamaan niitä, joille kunnia tulee. Ettekö itsekin ymmärrä, että olette minun rinnallani vain poikanulikka? Ja kuitenkin te rupeatte minua mestaroimaan. Huuti seminaristi, sanon minä.
Hannes tuskastui, mutta hillitsi itsensä.
— Ettekö ymmärrä, ett'ette te ole mikään pitäjän johtomies, mikään sellainen henkilö, jonka täällä sallitaan asioita järjestää makunsa mukaan? Ja teidän lähin isäntänne olen minä. Tietäkää se!
— Toivoisin, että esimies ei liiaksi kuumenisi…
— Te nyt kirjoittelette kuvernööriin rampojen asiamiehenä ja laitatte kunnalle senkin seitsemät maksut. Täällä on jo kallis vaivaistalo kuin Imatran hotelli, täällä on jo pappila kuin Iisakin kirkko, täällä on jo komeat kansakoulut kuin ruhtinaiden linnat, täällä on jo kuusi nälkäistä seminaristia suuria palkkoja nauttimassa, täällä on jo paratiisin ihanuus minusta, mutta ei teistä.
— Eikö esimiestä ole säälittänyt tuo miesraukka? Omatuntoni ei antanut minulle rauhaa ennenkuin ryhdyin hänen puolestaan puhumaan. Siivosti käännyin ensin nykyisen lautakunnan esimiehen puoleen ja pyysin hänen apuaan, jotta onneton kunnan kustannuksella laitettaisiin raajarikkoisten kotiin. Mutta hän ei antanut minulle mitään lupaan. Silloin vasta kirjoitin kuvernöörin virastoon, sillä yhteiskunta on velvollinen onnettomia holhoomaan. Me, jotka olemme terveitä, teemme vain hyvin pienen lähimäisen rakkauden työn, jos maksamme kukkarostamme jonkun markan kärsivien kanssaihmistemme puolesta. Puhuitte äsken olleenne vaivaisten tukena. Tämä miesrukka on vaivaisista vaivaisin. Jos kerran sydämenne on vaivaisille ja köyhille lämmin, niin teidän täytyy häntä sääliä. Ettekö todellakin sääli häntä? Tietystihän säälitte?