— Eläin kuin eläin. Sattui vain saamaan ihmisen haamun.
— Annan teille anteeksi puheenne. Sillä näen että olette kovin tulistunut. Minä tein vain sen, mitä omatuntoni vaati.
— Ja minä sanon, että minun omatuntoni vaatii säästämään kunnan rahoja, että riittäisi palkata kallispalkkaisia kansakoulunopettajia ja saada heidän tähtensä sappitauti.
Hannes lähti pois huoneesta. Juuso Kallio seurasi perästä ja haukuskeli:
— Lautakunnan esimies kertoi minulle varottaneensa teitä rupeamasta reistailemaan. Oli käskenyt kysymään minun neuvoani. Mutta minut sivuutti herra seminaristi, minut, jota keisari ei ole sivuuttanut. Kun tarkalleen asiaa tutkii, on tässä Hänen Majesteetinsa halventamista. Sillä tämä on samalla loukkaus häntäkin kohtaan. Minä sanon, että te olette juonittelija eikä teille hyvin käy.
Hannes otti luokassa liidun ja piirsi suurelle taululle aasin hirveän pitkine korvineen ja sortuukkiin puettuna, asetti otsalle kuhmuisen hatun ja koetti jäljitellä yhdennäköisyyttä Juuso Kallion kanssa. Ja kuvan alle hän kirjoitti:
— Tässä on herra ja narri yhdessä ainoassa olennossa. Kallio huomasi kujeen, tempasi keppinsä lyödäkseen Hannesta. Mutta Hannes ehti ennemmin. Pani kepin palasiksi ja viskasi kappaleet aukinaisesta ikkunasta pihalle.
— Nyt teit sen viimeisen teon! Rovasti-vainajan lahjakepin katkoit, ärjyi Kallio.
Mutta Hannes levitti kuvernöörin päätöksen Kallion silmien eteen ja puhui rauhallisesti:
— Tämä paperi on rakkauden aikaansaama. Mutta tuo herra esimiehen raha kylmän viekkauden. Menkää nyt kotiinne harkitsemaan, kumpi on arvokkaampi esivallan antamana, tämäkö päätös, joka erään liian paljon kärsineen lähimäisemme saattaa kelvolliseen hoitoon, vaiko tuo rahanne, jolla ylpeilette ja talonpoikia pimitätte!