— Luuletko sinä, että soosomi köyhäin lapsia saat murhata. Tästä tehdään kaipuu kuvernööriin ja sinaattiin asti. Kyllä Juuso Kallio kirjoittaa. Ja silloin virka pois…!
Voimakas kirous ja mies poistui.
Tällaisia kohtauksia, että vanhemmat, etenkin loiset, tulivat opettajalle rähisemään lapsistaan, sattui ensi alussa hyvin usein. Mutta aina kuului, että Juuso Kallio oli niiden takana. Hän oli se pimeä henki, joka täällä takalistojen yössä valtikkaa piti.
Hannes ne hyvin tyynenä selitteli. Se oli aivan yksinkertaisesti sielullinen ominaisuus, joka pohjaltaan silti oli paraita, mitä ihmisessä on. Nuo rähisijät olivat melkein poikkeuksetta köyhiä ihmisiä, loisia, joita Ylä-Karjalassa on yhtä paljon kuin sikäläisissä pelloissa kiviä. Ja silloin niitä on paljon.
Näillä loisilla ei ollut muuta omaisuutta kuin lapsia. Vaistomaisesti he vainusivat, että köyhiä kaikissa poljetaan. Siis välttämättömästi myös koulussa. Sentähden he olivat auttamattoman epäluuloisia ja uskoivat kaikki, mitä heidän lapsensa opettajasta puhuivat. Ja kun hekin rakastivat lapsiaan, tahtoivat he niitä omilla aseillaan opettajaa vastaan puolustaa. Se siis pohjalta oli vain lapsirakkautta tuo rähinä.
Ja semmoisena Hannes sitä ihailikin, niin paljon ikävyyttä kuin se hänelle tuottikin.
X LUKU.
Muutamana iltapäivänä korjaili Hannes kamarissaan oppilasten laskuvihkoja, kun eräs nuorekas hyvin korea mies pyörähti sisälle. Hannes nosti silmänsä työstään.
Mies teki hyvän päivän, istui käskemättä ja alotti pakinan:
— Opettaja ei minua tunne. Mutta siltikin minä olen tuttu.