Mies punastui ja hätäili:
— Ilkeä on sanoa, mutta minä pelkäsin, että isäntä tappaa minut. Kuulin uhkauksia… että hänellä… hänellä oli jo puukot hiottu ja kirveet teroitettu. Ja… sanonko kaikki?
— Sano pois!
— Sinä yönä, kun pakenin, tuli Anna yöpuvussa hiljaan hiipien tallin yliselle, jossa makasin. Hän oli hätäynyt ja puhui: "Nyt pakene, muuten huomenna olet ruumiina. Tänä yönä voi tapahtua hirveitä. Mutta, rakas Janne, lupaatko vielä palata?" "Palaan… varmasti palaan…", vastasin. Hän meni. Minä kokosin vähät vaatteeni ja laskeusin alas maailmalle mennäkseni. Ja kun minä pääsen muutaman sylen talosta ja katson taakseni, näen isännän hiipivän talliin kirves kädessä. Siis pääsin pakoon viimeisellä hetkellä… juoksin… juoksin… Teinkö väärin, kun pakenin?
— Etpä tehnyt.
— Miksi Annan viettelit?
— Hyvä… rakas opettaja! En minä Annaa vietellyt… Anna se kaikki keksi ja neuvoi. Minä kyllä lauloin ja soitin viulua. Mutta ei aikomukseni ollut talosta tyttöä ryöstää… Anna rupesi minua ajamaan kaikkialla takaa. Olin minä tallissa… hän tuli sinne tuomaan varsoille leipää. Olin minä niittämässä… hän tahtoi olla minun haravanaiseni. Olin minä kyntämässä… hän tahtoi olla lehmiä vahtimassa kesantopellolla. Olin minä missä tahansa… hän oli aina kintereilläni. Hän oli kuin lumouksessa. Jokaisen täytyi se huomata. Ja niin sen näki isäntäkin. Silloinkos vaino alkoi! Ensin sievästi ja hillitysti. Sittemmin yhä rajummin. Nyt jouduin minä Annan lumoukseen. Minun täytyi totella. Vereni vapisi pelosta, mutta minä olin hänen vallassaan. Jos missä liikuin, oli aina Anna silmissäni. Näin metsässä jokaisen puun takana Annan, näin hänet jokaisella pellolla leikkaamassa, jokaisessa karjassa lypsämässä, joka polulla, joka pensaassa… yöllä ja päivällä. Kun sitten hän itse todellakin tuli lähelleni, kuumenivat vereni kuin olisin pudonnut lämpöiseen veteen ja minä menin aivan tahdottomaksi ja tottelin hänen pienintäkin viittaustaan. Ellen olisi ollut lumouksessa, olisin kyllä tehnyt lopun siitä isännän kiusaamisesta. Olihan hän lapsensa isä. Mutta minä voin sanoa, että minä en voinut… en voinut, vaikka pelkäsin ja käytöstäni isäntää kohtaan kaduinkin. Mutta meille molemmille pitää antaa anteeksi: me olimme lumotut. Sellaista kai se on rakkaus. Siinä on tulta, joka palaa, vaikka sille olisi satakin sammuttajaa. Mutta se on sydäntäni karvastellut, että Annan vanhemmatkin ovat luulleet minun olevan vain tavallisen yönjuoksijan, joka synnin perässä juoksee. Jotain parempaa se kuitenkin oli kuin riettautta. Enhän muuten olisi takaisinkaan tullut.
— Huomaan että olet kelvollisempi kuin aluksi luulinkaan.
— Luuleeko opettaja, että Anna vain raakaa yönjuoksijaa olisi niin suosinut? Ei toki. Pois se! Eihän hän ole sellainen nainen. Mutta kun hän rakastaa, niin hän rakastaa, eikä sille kukaan voi mitään. Niin hän itse sanoo. Ja niin minäkin uskon. Ja sanon samaten.
— Rakastatko sinä Annaa?