Pitäjän muuten liiankin kuiva ja kova vaatimattomuus oli tässä unohtanut itsensä ja Jumalan ylistykseksi pusertanut itsestään vavahtelevin käsin ja verta vuotavin sydämin ensi luokan korutemppelin näille nälkämaille.
Tuohon ihmeellisen ihanaan luontoon sopi rakennus kyllä mainiosti kuin taivaasta lähetettynä, sillä Luoja itsekin oli tässä ruvennut juhlatuulelle ja henkäissyt maan päälle kappaleen taivaallista kauneutta.
Mutta kun pappila valmistui ja loistossaan auringon valossa ui siellä ylävällä kummulla ikäänkuin hymyillen ottaen vastaan ihailuja, kirosi pankki-Holopainen sen ensi kerran nähdessään. Ja koko se ryhmä, jonka etunenässä hän seisoi, kirosi mukana. Siitä päivästä he olivat sen ihanan pappilan veriviholliset. Sillä he itse asuivat tuvissa, joissa ovet olivat kuin tallissa ja uunit rakennetut omin käsin oman pellon liioista kivistä. Tätä pappilaa tehtäessä oli mestaria idästä ja lännestä.
Pankki-Holopaisen leppymättömän vihan pappilaa kohtaan oli rovastikin pian saanut kuulla. Hän ja Holopainen olivat siitä lähtien pitäjässä kuin kaksi tähteä taivaalla, jotka paistavat eri aikana vuorokaudesta. Rovasti luki itsensä aamutähdeksi, joka päivää ilmoittaa, mutta Holopaisen ehtootähdeksi, joka tuo sanomat yöstä.
Hannes seisahtui kummissaan pappilan rappusilla luontoa ihailemaan. Sillä vaikka oli jo syksy, oli maisema yllättävän kaunis. Rakennus salasi suuruuttaan näin avaralla ja avonaisella paikalla.
Hannes tuli komeaan eteiseen, joka ikäänkuin kuohui vaatetavaraa. Ja nyt hän huomasi lähteneensä liian yksinkertaisessa asussa tällaisiin vieraisiin. Sillä hän oli harmaassa sarkapuvussa, ilman kiillotettua kaulusta ja saappaiden varret housunlahkeiden päällä.
Eteisessä Hannes ryki ja ryki, sillä kaikki oli hiljaista eikä ihmistä näkynyt missään. Viimein saapui palvelija, joka osotti Hannesta menemään pihalta toisesta ovesta kansliaan, sillä nyt hän oli muka tullut "väärälle puolelle."
— Tämä on herraspuoli, neuvoi palvelija lopuksi.
— Mutta enköhän saisi täältäkin tavata rovastia? kysyi Hannes naurahtaen.
Palvelija avasi oven rovastin työhuoneeseen. Siellä keinutuolissa istui suuri mies, jolla oli aivan lumenvalkoinen tukka, nenällään kultakehyksiset rillit, päällä valkoinen silkkiliivi ja jalassa vaatekengät. Hän oli syventynyt sanomalehden lukemiseen. Se lehti näkyi olevan "Hufvudstadsbladet".