— Ne ovat niitä kan-sa-kou-lun-opet-ta-ji-a, venytti rovasti.
Sitten hän painautui lukemaan uudelleen "Hufvudstadsbladetin" Samin mehevää kooseriaa.
Hanneksesta tuntui helpottavalta, kun pääsi ulos syksyn viileään ilmaan. Tämä pappila… ja tämä pappi muistutti hänelle jotain hienon hienoa pankkiiria, josta hän jossakussa romaanissa oli lukenut.
Niin kylmä kuin saframinkeltainen kulta ja niin suljettu kuin timantti rasiaansa oli tämä hengen mies korulinnassaan. Huh! Siellä sisällä puhalsi kuin kylmä tuuli vastaan yhteiskunnan pieniä ja vähäväkisiä.
Jos Kristus vielä kulkisi maan päällä halpana ja paljain jaloin, niin varmaan hän jäisi tuon pappilan oven taakse, mietti opettaja.
Samassa muisti Hannes oman kotipitäjänsä kirkkoherran ja miten sen usein tapasi pihalta hihat ylös käärittyinä taputtelemassa hevostensa turpaa tai jakamassa suolaa lehmille.
Mutta tämä…! Oih…! Tämä oli Hanneksesta enemmän kuin yllätys…
Hän oli kiivastunut ja veri voimalla juoksi hänen suonissaan.
Mutta samalla hän hillitsi itsensä. Ehkä hän tuomitsi väärin. Ehkä pinta petti ja ehkä rovasti oli nöyräkin Herran palvelija.
Hannes muisti raamatun sanat: