Hannes ymmärsi, että tämä ei ollut se yleisö, jota hän etupäässä oli tarkoittanut. Ja hänelle kerrottiin, että nuoriso on laittanut suuret köyritanssit muutamaan taloon ei kovinkaan kaukana koululta. Se talo oli huonossa huudossa ja sen talon tyttäret vieläkin huonommassa.
— Me lähdemme myös sinne, sillä siellä on juuri se paikka, mistä yönjuoksun vastustaminen pitää alotettaman, puhui Hannes ja painoi rohkeasti hatun päähänsä.
Yleisö ymmärsi, että tästä tulee jotain hyvin hauskaa ja seurasi mielellään mukana. Niin lähti vanhoja ihmisiä puoli sataa Hanneksen seurassa koululta tanssitaloon.
Mutta nuoriso ei antanut itseään pelottaa. Nauraen se otti vanhat vastaan. Se hyvin tiesi, että vanha tapa oli sen puolella, että ikimuistoisista ajoista asti oli yhtä vimmatusti tanssittu köyrisunnuntai-iltana kuin jouluna hartaina kirkossa istuttu. Se kuului sen päivän luontoon. Nämä ikä-ihmiset ja heidän isänsä ja äitinsä pitemmälle kuin hautausmaan hautataulut tunsivatkaan olivat silloin tanssineet, remuilleet ja räiskyvään humuun uuvuksiin asti uppoutuneet. Miksei nyt? Miksei? oltiin valmiina voimakkaina huutaen kysymään.
Hannes kohtasi hyvin paljon nuoria pilkallisia kasvoja, jotka nauttivat siitä, että opettajakin oli tänne tullut. Mutta kukkona ivaajien keskellä keikkui Maikki Karvinen ja iski silmää toisille nuorille Hannesta osotellen.
Sen huomasi Hannes ja sentähden oli tupa tuokion sysimusta hänen silmissään. Täällä oli jo tanssittu hyvä aika, joten oli kuuma ja rasvainen ja hikinen ilma.
Nyt kaksi viulua yltyi soimaan kiivasta polkkaa. Pari toisensa jälkeen lähti pyörimään ja kohta oli koko tupa kuin hyppelevä intiaanileiri. Tuossa meni poika ja tyttö, tuossa kaksi tyttöä, tässä taas kaksi poikaa ja tuolla lensi vimmatusti yksinään rypäs puolikasvuisia miehenalkuja. Kaikkien sääriin virma ajautui, sillä viulut kutsuivat tanssiin niin kiusaavan viettelevästi. Tuvan ilmassa oli jotain lämmintä hekumaa, lattia tömisi, seinät vastailivat, katto kumisi, koko kymmensyltäinen tupa vavahteli ilosta. Kuka tässä jaksoi vastustaa verensä vanhoja muistoja, jotka kiusaavina nousivat päähän ja veivät mennessään niihin aikoihin vanhempiakin, jolloin jalka oli jäntevä ja norja, poski lämmin ja otsa rypytön? Entiset nuoruuden köyrisunnuntai-illat iloineen nousivat menneiden aikojen kätköistä kuin eilispäivän tapahtumat ja nyt taas silmien edessä vereksinä hurmasivat. "Oltiin sitä ennen nuoria mekin, eikä olla liian vanhoja vieläkään", ajateltiin vanhempienkin joukossa. Ja yksi ja toinen pari irtausi sieltäkin tanssiin. Kaikista ensimäisinnä Karvisen isäntä muutaman nuorekkaan emännän kanssa. Etsittiin nuoruutensa rakastettuja ja vielä tahdottiin niiden kanssa viettää yksi huimaavan ilon hetki ennenkuin palattaisiin ainiaaksi takaisin arkipäivien harmaisiin huoliin.
Tuolla nurkassa ryypittiin viinaa, täällä istuivat pojat ja tytöt sylitysten. Tuossa nosteltiin tanssivien tyttöjen hameita, jotta sukanvarret paljastuivat. Siellä loukossa iskettiin korttia ja kiroiltiin. Nyt on köyri… nyt on köyri… nyt on köyri… kävi kuin humaus läpi kymmensyltäisen tuvan katosta lattiaan. Nyt tanssitaan, nyt lauletaan, nyt riemuitaan täysin sieluin… täysin rinnoin… hiiteen ja hornaan opettaja, joka meiltä ilon ryöstää aikoo…
Näin ajatteli tuvan ihmisjoukko melkein kuin yksillä aivoilla.
Karvisen emäntä paineli rintaansa ja lähti voivottaen pois. Pihalla hän alotti laulaa virttä.