Isäntä siirsi kaappiin pullon ja pikarin.
— Saako vävy oman elämisen? kysyi Hannes.
— Saa.
— Ettekö häntä vihaa?
— Koetan rakastaa…
— Nyt on autuus tapahtunut tällekin huoneelle. Olette kuin publikaani Sakeus.
Hannes lähti. Mutta mennessään hän sydämessään melkein ylpeili. Tänä päivänä hän oli saanut kauniin sielullisen voiton. Hän oli tehnyt jotain suuremmoista, josta hedelmät vielä vuosien takaa kasvavat: Pimeän kansan johtajan oli hän voittanut ystäväkseen.
XII LUKU.
Koululla kuhisi väkeä mustanaan. Oli köyrisunnuntai-ilta. Sen sunnuntain ilta, jolloin kylillä tavallisesti remuilevimmat vuoden tanssit pidettiin, juotiin viinaa ja renttuiltiin kaikella mahdollisella tavalla. Tällöin vanhan tavan mukaan oli ikäänkuin sallittua antaa valta kaikille niille taipumuksille, joita sentään muulloin muiden nähden osattiin hävetä. Takalistomaatkin tarvitsivat jonkun päivän vuodessa, jolloin inhimillinen luonto purki tokeensa ja räiskyen tulvasi yli senkin, jota täälläkin sopivaisuudeksi ymmärrettiin.
Juuri tämän päivän oli Hannes valinnut siksi päiväksi, jolloin hän aikoi tehdä kiivaan ryntäyksen yönjuoksua vastaan. Kaikkia hän oli kutsunut koululle kokoon sekä vanhoja että nuoria. Tuli hyvin pilkallisena Juuso Kallio, tuli iloisena ja myhäilevänä isäntä Karvinen, tuli virsikirja ja siniraitainen nenäliina kourassa emäntä Karvinen, tuli paljon isäntiä ja emäntiä, tuli vanhoja, tuli keski-ikä ihmisiä, tuli, tuli. Mutta nuoriso ei tullut. Ei tullut nuoriso, jolle Hannes etupäässä kutsunsa lähetti, se ihmisikä, jonka veressä yönjuoksun hapatus kuohuen kävi.