— Tunnen kyllä. Mutta eivät ne sitä tee Jumalan sana suussa. Ja siinä on ero.
— Voipi olla. Mutta ahneus on aina ahneus, harjoittipa sitä pappi tai maallikko.
Holopainen nousi pöydästä ja meni kaapilleen. Selaili siellä papereita, joista erotti kokonaisen tukun pois. Sulki sitten kaappinsa ja tuli Hanneksen luo.
— Tässä on kimppu köyhien ihmisten velkakirjoja. Lainat on annettu jo isän aikana. Mutta velkakirjat on minun toimestani uudistettu. Nyt ne vävyni kunniaksi ja tyttäreni naimisiinmenon muistiksi viskaan tuonne palavaan uuniin. Ja sitten ne on kuitattu. Sinne menee tuhansia…
Samalla hän heitti paperit uuniin, jossa liekki ne kohta joka puolelta saartoi. Ne hulmahtivat suureen loistavaan paloon, joka ikäänkuin riemuitsi niiden köyhien, raukkain puolesta, joiden raskaat velkataakat se hävitti.
— Minä tunnen ytimissäni, että tämä kova kohtaus on minulle lähetetty sen suuremman kädestä. Emäntäni minut havautti ymmärtämään, miten moninainen on synnin jälki…
Holopainen istui tyynesti pöytään, vaikka huulet värähtelivät ja äänikin oli katkera. Hannes vuorostaan nousi ja meni isännän luo.
— Suvaitseeko isäntä, että minä saan sanoa teitä ystäväkseni? Jos sen sallitte, niin siitä ylpeilen.
Holopainen ojensi suuren kätensä, joka mielenliikutuksesta vavahteli Hanneksen kädessä.
— Hyvin mielelläni.