Holopainen pahasti irvisti. Hannes ymmärsi, että se on mielen katkeruudesta, kun isäntä juhlii.
— Se on linna, jossa meidän pappi asuu. Silloin alkuvuosina kun siihen muutti — hän on siinä ensimäinen asukas — otti minut kahdenkeskiseen ripitykseen. Sanoi kuulleensa minun rakennusta vihaavan. "Onpa minusta liika ylellinen", vastasin. "Luuleeko Holopainen minulla olevan tässä sen suuremman huvin asua kuin teillä siellä omassa matalassa tuvassanne, jonka iso-isänne kuuluu rakentaneen", jatkoi. "Niinpä luulen", ehätin sanomaan. "Siinä on isäntä aivan väärässä. Minun täytyy saada asua tällaisessa, kun olen siihen tottunut. Isäntä on taas tottunut omaan tupaansa ja viihtyy siinä. Molemmilla on huvi aivan sama. Heittäkää pois mielenne katkeruus", selitteli. Mutta minä sanoin: "Miksi on rovasti niin ylelliseksi totutellut?" "Nähkääs, minä olen jo viidennessä polvessa herras- ja virkamiessukua. Minun isäni oli rovasti ja hänen isänsä rovasti ja taas hänen isänsä rovasti ja hänenkin isänsä rovasti." Naurahdin sillä rovastisakilla, mutta hän jatkoi: "Minut jo pienenä lapsena totutettiin ylellisyyteen. Ei ole siis minun vikani. Ja onhan Holopaisella omaisuutta, laittaa pois myös itselleen komean talon, niin ei tarvitse pappia kadehtia." "Omillaan kun pappikin laittanee, niin kukapa kadehtii", vastasin. Silloin jäi puhumattomaksi.
Holopainen kaatoi taas viinaa ja joi.
— Ja sen uuden pappien palkkausjärjestelmän ne toivat tähän pitäjääseen kuin nauraen vain.
— Miten niin?
— Ei tätä rovastia silloin ollut, mutta olisihan tämä voinut asian peruuttaa, kun kuuli sen nurinkurin käytellyn. Mutta oli tässä kappalaisena muuan Plumkren silloin ja se oli näppärä herra. Oli kirkonkokous asiasta. Siinä kysyttiin seurakunnan mieltä, hyväksyykö se uuden palkkausjärjestelmän vai eikö. Siinä järjestelmässä oli monemmoisia pykäliä. Ja pappi mukaan haastoi suun täydeltä. Ukot siinä miettivät ja miettivät. Tuskin alkuunkaan pääsivät punnitsemisessaan, kun pappi kysyy: "Hyväksyykö seurakunta uuden järjestelmän?" Ei kukaan puhu mitään, sillä ei kukaan ollut vielä ehtinyt asiaa miettiäkään. "Ei kukaan vastusta. Se on siis seurakunnan yksimielinen päätös", puhuu pappi ja lyö vasarallaan päätöksen valmiiksi. "Ei tuota… ei tuota… pitää äänestää", hätäilevät isännät. Kinastuksen jälkeen äänestetään. Silloin joku puoltaa uutta, mutta kaikki muut ovat vastaan. Asia menee korkeampiin virastoihin. Ja sieltä tulee päätös, että seurakunta itse on yksimielisesti uuden palkkausjärjestelmän hyväksynyt. Nyt ukot ihmeissään! Valittavat kuvernööriin ja pyytävät uutta kirkonkokousta, jossa asia perinpohjin tutkittaisiin ja punnittaisiin. Vastataan, että kirkkolain mukaan ensimäinen päätös on sitova eikä mitään uutta kirkonkokousta tarvita. Niin me saatiin uusi palkkausjärjestelmä, joka on meille talonpojille koko joukon raskaampi kuin entinen.
— Kaikki siis riippui suomalaisen talonpojan hitaasta järjenjuoksusta.
— Niin, juuri niin. Opettaja on ensimäinen virkamies, jonka minä olen tavannut, mikä ymmärtää talonpoikaa… Meitä ne kaikki muut ovat nylkeneet ja nylkevät. Tuosta samasta palkkausjärjestelmästä jäi kuitenkin tänne minunkin liivini alle jotain… jotain, joka toisinaan papin nähdessäni ajaa veret raivoon… Jäi minun ja monen muun liivin alle… Ja sitä katkeruutta eivät papit ole yrittäneetkään huojentaa… aina kiskovat viimeiseen penniin asti, minkä suinkin järjestelmä myöntää.
Hannes naurahti. Hän meni, laski kätensä isännän olkapäälle ja katsoi häntä syvästi silmiin. Ja puhui:
— Ettekö tunne ketään muuta, joka nylkisi ja pettäisi lähimäisiään?