Toimessaan olivat miehenalut, nimittäin ne, jotka pääsivät kouluun, poistullessaan sieltä. Jokainen selvitti kovalla äänellä, mitä sekin opettaja oli häneltä kysynyt, miten helppoa se oli tuo tutkinto ollut ja sen semmoista.
Kun Sami pääsi kotiinsa, teki hän ensiksi siirappivoitaleivän ja söi sen. Sitä syödessään kertasi Samikin muistossaan tuota tutkintoa ja iloisessa värityksessä se hänelle esiytyikin. Kaksi kysymystä oli vain mennyt ohi: hän ei ollut muistanut Joosepin ikää eikä myöskään, mikä on Serbian pääkaupunki. Ne opettajat, maisterit, olivat niin arvokkaan näköisiä herroja, useimmat silmälasiniekkoja ja jollakin päälaki jo paljas. Toista se oli sentään tuo koulu kuin tanttein, jotka väliin itku silmin lapsia nuhtelivat, kun olivat niin helliä tai suuttumuksen sappi heillä kovimmillaan kiehui. Mutta nuo maisterit ne eivät varmaan itke…
Kun Sami oli syönyt, lähti hän sanomaan konsulinnalle, että hän on päässyt isoon kouluun. Konsulinna siellä ruokasalissa neuvotteli ompelijattaren kansa uudesta puvusta ja oli hyvällä tuulella.
— No, mitenkäs, Sami, on koulussa käynyt? kysyi heti konsulinna nähtyään Samin.
— Hyväästi, venytti Sami ja kallisteli päätään ikäänkuin ujostellen sormi suussa.
— Sinäkö pääsit lyseoon?
— Pääsin.
— No nyt sinusta tulee pappi!
Konsulinna naurahti ja nauramaan pani Samiakin, sillä hän ymmärsi, että se oli leikkiä tuo puhe. Siihen tuli Sveakin. Hän oli jo aamulla koettanut tyttökouluun ja myös päässyt.
Konsulinna käski piian kaataa pieniin kuppeihin Svealle ja Samille kahvia, jotta saavat juoda, kun ovat niin kunnostaneet itseään. Svealle ei tavallisesti annettu kahvia, kun lääkäri oli paremmin kieltäen siitä puhunut.