— Entäs Tihinen? Se on semmoinen nauris!
Sami tunsi korvia myöten punastuvansa noista Jorin sanoista. Ja muut sitte vielä niille nauroivat ja virnistelivät hänelle.
— Kyllä minäkin… sopersi Sami ujouksissaan, mutta säikähti samalla, kun Jori löi häntä raskaasti selkään, jotta pöly nutusta lennähti ja huusi:
— Tihinen on poikaa, vaikka onkin pyykkiakan kakara!
Jori oli kerran nähnyt Samin kantavan päänsä päällä korissa kadulla jonnekin herrastaloon äidin silittämiä vaatteita. Jori oli kysynyt, minne Sami niitä viepi ja Sami viattomasti suoraan vastannut, sillä nuo matkat olivat hänestä mieluisia, kun rouvat aina antoivat hänelle nisua vaivoistaan. Ja silloin oli Jori saanut sen tiedon, että Sami on pyykkiakan poika.
Mutta tuollakos Jorin sukkeluudella muut alkoivat nauramaan. Kyyneleen palasta oli Samin silmässä, kun hän vetäytyi pulpettiinsa. Ja siellä hän alkoi itkemään. Mutta kun Jori sen näki, meni hän itkevää lohduttamaan omalla miehevällä tavallaan:
— Kuule! ei täällä saa märistä, muuten — me annamme selkään. Ei meidän joukossa saa olla akkoja!
Noilla Jorin pistokkailla ja karvailla sanoilla oli vaikutuksensa Samiin. Hän häpesi itkemistään ja koetti salaa käden suojassa kuivata kasvojaan.
— Niin, ei se mies itke, kiitti nyt Jori leveästi, kun näki Samin taukoavan kyyneltämästä.
— Me annamme huomen illalla Tihisen kanssa katurakeille niin selkään, että loikuu, imarteli Samia vielä Jori.