— Olisi minulla ollut tuolla antaa isäntäväelle kummin palkasta kahvikuppi, kun tässä olisi kerjennyt valmistaa. Tuo pastori tuli päivää ennen kuin oli pyydettykään. Reeta-Maija jos laittaisi kahvia, niin juotaisiin tässä. Minä olen itse vielä niin pahoin voipa. Päätäkin huumaa, ett'ei tahdo pystyssä pysyä, puhui Anna.
— Ei Anna ota kovin surrakseen, jos nyt on näin käynytkin, lohdutteli emäntä ja oli hyväilevinään lasta. — Pulska poikahan tämä on… ei mikään rahjus.
— Ja se Lindmanin nuori herrako se on tämän isä? kysyi isäntä tosissaan imien sikaaria, jonka Reeta-Maija Annan käskystä oli hänelle hakenut, suupielessään, huulet lujalla ja vasempi silmä puoleksi ummessa.
Anna ei vastannut mitään, ei ollut kuulevinaan, makasi vain lattiaan katsoen.
II.
Kevätpuoli oli talvea kulumassa, kun Samuli, jota Anna lyhentäen nimitti Samiksi, syntyi. Selkeä, kirkas ja kuultava sää ikäänkuin kevensi Annaa hänen alakuloisessa raskaudessaan. Akkunanpielessä hän usein istui ajatuksissaan Samin nukkuessa. Siitä hän näki laajan lumikentän, missä auringon säteet väreilivät silmiin pistävinä ja kiilsivät lumineulojen päissä, joita päiväisin aurinko söi.
Saman kartanon lapsia leikitteli päivät päästään tuossa huoneiden seinustalla, siitä kun aurinko jo oli hivuttanut lumen pois. Siinä ne mellastivat, leikkivät, huusivat ja niiden terve ääni tunkeutui ikäänkuin virkistävänä Annan korviin. Tässä hänen kamarissaan oli niin hiljaista, ummehtunutta ja raskasta; se oli tiivi ja suljettu, jotta siinä lämpökin ikäänkuin liian paksuna majaili, pieni pyyrykkä kun oli. Sitte taas kun Sami alkoi kirkumaan, huusi se, jotta korvia särki, kun ääni ei päässyt hajautumaan pienessä huoneessa.
Väliin Anna itki ja muisteli mennyttä. Nuoreksi oli Anna jäänyt, kun häneltä vanhemmat kuolivat. Aivan pienestä pitäen oli hän ollut vieraissa ja siitä asti kun kynnelle kykeni, oli häntä käytetty työssä. Ensin oli hän kasvanut jumalisen mummon luona, joka ihmisrakkaudessaan oli hänet kaupungilta ottanut hoitaakseen pientä maksua vastaan. Se opetti hänet rukoilemaan ja puhui paljon Jumalasta. Ei koskaan lasna mummon luona Anna pannut nukkumaan siunaamatta itseään. Siellä mummon luona se oli hänen sielunsa hienostunut ja saanut hellempiä tunteita.
Mutta tuskin oli hän kahdentoista vuotinen, kun joutui pois mummon luota ja viskattiin maailman jalkoihin. Milloin oli hän asiatyttönä ravintolassa, milloin lapsipiikana ja milloin minäkin, kunnes sai astua täysi-ikäisen palvelijan toimeen. Hän ei enää rukoillut tai veisannut virsiä, vaan opetteli sunnuntai-iltoina tanssimaan Lindmanin kartanopirtissä renkien ja toisten piikojen kanssa.
Kevytmielisessä elämässään oli Anna päässyt mittansa päähän, kun Sami syntyi. Se oli hänen viimeinen elämänsä aste tyttövuosiltaan, mitkä nyt olivat jääneet vain muistoina kangastelemaan. Hänen sielussaan nyt täällä yksinäisyydessä kamarissaan väliin ajelehti katumuksen väreitä ja uskonnon kaipausta.