Mutta tuossahan menee mies, joka sopii huonekumppaliksi. Se oli Sakke Auma, puhdasverinen teoloogi ja kotikaupungin kaikkien hurskasten naisten suosikki. Oli saarnannut jo siellä kirkossa viime kesänä pari kertaa. Se ei välittänyt ilomielisestä maailmasta, eikä se Sakesta. Tuon miehen kanssa olisi turvallista. Hän kiiruhti askeleitaan puolijuoksuun miehen perään, joka mennä viiletti kuin kaupungin lähetti. Sakke oli varaton ja ulkomuodostaan hyvin vähän huolta pitävä nuori mies.
Viimein sai Risto hänet kiinni hengästyneenä ja veret poskilla. Hän veti hänet istumaan viereensä esplanaadipenkille. Siinä kuhisi hämärässä, millä ei kuitenkaan ollut pimentävää voimaa, väkeä monellaista läpi puiston.
— Vai olet jo sinäkin täällä? tuumi Sakke.
— Olenhan minä.
— Mutta minulla ei ole aikaa tässä olla. Enkä minä pidä muutenkaan istumisesta esplanaadipenkeillä näin hämäröissä.
— Et sinä nyt tässä pahene. Minulla on sinulle vähän asiaa.
— Sano sitte heti!
— Missä sinä asut?
Sakke ei puhunut ensin mitään, mutta sitte tuumi:
— Olen päättänyt sitä olla näin lukukauden alussa ilmoittamatta, kun sen voi salassakin pitää. Käyvät juoksemassa ja mankumassa nimeä osakunnan rahastoon. Niistä on tuskallista päästä erilleen. Mitä sinä minun asuntoni tiedolla teet?