— Ensi sijassa hän on suuri juoppo. Ja joka kerran on sitä, on vähän muuta, sanoi perämies ja nousi ylös pöydästä mennäkseen omaan koppiinsa.
Tuo perämiehen puhe sai Riston vähän ajattelemaan omaa itseään. Tässähän hänkin tillikoi viinan kanssa kuten luuvaloinen matruusi — hän, joka oli naimaretkellä! Eikä Risto voinut kieltää sitä itseltään, että hän viime aikoina aina koetti päivällispöydässä saada itselleen pientä humalaa, sillä siten kului iltapäivä hauskemmin joko hereillään tai nukkumassa. Merellä tarjosi kapteeni harvoin iltasin totia.
Kapteeni tuli takaisin, valitti, että Yrttiahon tila käy vain pahemmaksi. Kuume nousee pelottavassa määrässä ja lääkäriä puuttuu. Hänen oma taitonsa on siinä suhteessa kovin vähäinen ja lääkkeetkin ovat vanhanaikuisia, mitä laivassa on. Sääli miestä! Sääli nuorta miestä, sellaista merimiestä! päivitteli kapteeni.
Risto imasi vielä lasin viiniä, sytytti sikarin ja meni koppiinsa pitkälleen. Siinä maatessa tunsi hän, miten hänen henkensä tuoksahti väkevälle paloviinalle ja sikarille. Siitä ei varmaan Suoma pitäisi, juolahti hänelle mieleen. Sitä lemua juoksisi hän pakoon kuin tallin tuoksua. Mutta mietteissään luki Risto kaiken tuon hajun yksinomaan meren syyksi. Miksi se kiusasi ja kidutti häntä?
Riston ajatukset kävivät tuossa maatessaan alituisesti raskaammiksi. Hän näki vain edessään paksua tupakan savua ja tunsi nenässään paloviinan hajua, kunnes hän nukahti siihen päivällisen päälle.
Seuraavana päivänä sai elämä laivalla yleensä surullisemman muodon, sillä kaikki kumppanit ottivat osaa Yrttiahon kovaan kohtaloon. Tuo nuori mies, jonka kasvot olivat niin tumman väkevät kuin olisivat ne olleet pronssia, jonka huulet olivat niin täyteläiset, melkein lihalliset ja silmät vilkkaat ja kirkkaat kuin kauriilla, oli muutamassa päivässä muuttunut laihaksi, kalvakaksi olennoksi, jonka huulet olivat kiini hampaissa ja posket kuopalla. Sysimusta tukka, joka valui alas otsalle, oli ikäänkuin mustana hautatauluna tuon raunioituneen naaman päällä. Koko viime yön oli hän hourannut, puhunut hirveitä itsestään ja nakellut ruumistaan, jotta koppi oli ruskannut. Kapteeni viihtyi melkein isällisellä hellyydellä hänen luonaan ja tunsi Ristokin sääliväisyyttä miesparkaa kohtaan, sillä olihan se kerran pelastanut hänen henkensä.
Risto oli jotain puuhailemassa kajuutassa, kun kapteeni tuli sinne.
— Teidän pitää tulla lukemaan hänelle Jumalan sanaa. Hän sydämmestään pyytää sitä ja te olette siihen sopivin mies koko laivalla. Ei minusta ole eikä perämiehestä, tuskin muistakaan virren lukijaksi. Joutuun nyt! Teitä nyt todella täällä tarvitaan, puhui kapteeni.
Risto seisoi vaiti ja oli kuin hätääntynyt. Tuo oli outo pyyntö hänelle.
— Joutuun nyt! Eikö teillä ole uskonnollista kirjaa?