Oli pimeä kuin pussissa. Signaalilamput kiiluivat laivan kupeilla, mutta niiden hehku oli kuin kiiltomadon hohde öisessä, pilkkopimeässä seudussa. Ne vilkkuivat kyllä kauvas yön silminä, mutta ympäristöään ne eivät päässeet valaisemaan. Kaikki oli laivassa niin hiljaan, jotta Risto kuuli oman sydämmensä lyönnin. Koko ympäristö oli niin hengetön ja sanaton, ett'ei kuulunut edes yhtään huokausta, ei nukkuvan kuorsaustakaan. Meri oli vaiti, ja vaiti olivat laivan purjeet. Ei edes nuorat vavahtaneet. Eikä näkynyt mitään muuta kuin signaalilamppujen hienon hieno valojuova, mikä heijastui kohdalle meren pintaan. Oli kuin kuoleman ja tyhjyyden henkäys olisi käynyt yli koko ympäristön. Ja sitte vielä tiesi Risto kirvesmiehen hytissä olevan kylmän ruumiin…

Ääntä saadakseen kulki hän laivan kannella. Hän kuuli nyt omien saappaidensa tahdikkaan astunnan. Sekin tuntui vieraalta ja vaivasi häntä. Hän jäi yhteen kohti hyräilemään laulua. Mutta äänessä kajahti kummallinen, vieras sointu. Risto mietti, että on parasta olla hiljaa tässä läpinäkymättömässä pimeydessä, jossa itse voi itseään pelotella.

Hänestä tuntui kuin joku näkymätön paha henki vaanisi häntä ja tuossa paikassa heittäisi verkkonsa hänen päälleen. Rintaan nousi hänellä pelokas alakuloisuuden tunne. Hän oli kuin vieras itselleen ja hänen sielunsa tuntui karkaavan pimeyteen, hajoavan tuohon sanattomaan ja kaameaan ympäristöön. Kaikki paha, mitä hän oli tehnyt, alkoi elää hänen silmissään. Se kouristeli hänen sydänraukkaansa, mikä oli pelosta kitistynyt, sillä Yrttiahon haamu oli takaapäin kuiskaavinaan hänen korvaansa: "En saanut anteeksi minä, etkä saa sinäkään!" Risto vapisi kuin pakkasessa. Hänen mielensä teki huutaa pelosta, sillä joka hetki oli hänen päälleen putoavinaan joku raskas paino, joka uhkasi lytistää hänet hengettömäksi. Nyt varmaan joku kuiskutteli hänen korvaansa. Hän huudahti säikähdyksestä ja kaatui pyörtyneenä laivan kannelle…

Kun hän tointui, löysi hän itsensä seljällään makaamassa kannella silmät kohti nousevaa kuuta, joka virtanaan valoi hopeaa äänettömälle merelle. Kaikki oli vielä laivassa hiljaa. Kukaan ei siis tiennyt, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän hypähti ylös, tunsi voimainsa palautuvan ja asettui nuoritusta vasten katsomaan kuuta, jonka kylmä hohde virkisti häntä.

Seuraavana päivänä laskettiin Yrttiahon ruumis laivan isoon lippuun käärittynä kirvesmiehen kokoonkyhäämässä, höyläämättömässä arkussa mereen. Kapteeni pakotti Riston lukemaan hautausluvut. Sen teki hän kuin unissaan. Hänen piti olla pappina — vastoin tahtoaan.

Koko loppumatkan oli Risto murrettu mies. Hän rakasti yksinäisyyttä ja puhui vähän.

XIV.

Oli päästy New Yorkiin. Risto oli majoittunut yhteen kaupungin hotelleista, jonne kapteeni oli hänet saattanut. Laivasta lähdettäessä oli hän uskonut kapteenille, millä matkalla hän oli. Kapteeni oli pudistanut päätään, mutta ei ollut puhunut mitään. Auliisti oli hän antanut rahat, jotta Risto kohta voisi matkustaa Suoman luokse. Tuossa suuressa kaupungissa tunsi Risto itsensä hyttyseksi, joka räpäköi avaruudessa. Sen kummallisuuksille oli hän kuollut. Jo seuraavana päivänä aikoi hän matkustaa, sillä hänen täytyi päästä matkansa määrään, jotta loppuisi tuo sielun sairaus, mikä viime aikoina oli häntä niin hirveästi rasittanut.

Mutta kun hän illalla asettui maata yksinään ravintolan puhtaan kylmälle vuoteelle, kohousi alakuloisuus kahta kamalampana mieleen. Se pimensi hänen sieluaan, jotta itku mieli nousta kurkkuun. Ja huoneessa oli niin kovin pimeä. Ainoastaan jostain vastaisesta korkeammalla olevasta ikkunasta hämyinen valon läikkä leikkautui seinään hänen huoneensa ylimmäisen ikkunaruudun lävitse. Mutta se oli niin heikko. Toi vain mieleen signaalilampun vienon kajanteen silloin vahtiyönä pimeällä Atlantilla.

Ja miksikä taas tuo raskaus painoi hänen sieluaan? Miksikä silmät olivat näkevinään nousevan kaikellaista kamalaa tuolta pimeästä huoneen loukosta, missä hän tiesi olevan kulmittain sohvan ja pöydän sen edessä parine nojatuolineen? Miksikä sydän löi tavallista kovemmin ja vieno värisy karsi selkärankaa?