Mutta kapakan näköistä ei näkynyt, sillä ne olivat jo kiini. Ne suljettiin kaupungissa varhain illasta, mutta aamusta taasen olivat aikasin auki.
Purasta tuntui niin ikävältä, niin kolkolta. Hänen sydäntänsä kaiveli, että oli melkein itkun väreitä kurkussa. Mutta autio ja kolkko oli katu. Yhtenä pitkänä linjana se lähti Puran silmistä ja päättyi hämäryyteen ja lumituiskun sakeampaan pölläkkään. Kuinka kauvas sitä kesti, sitä ei Pura erottanut. Toisilta kaduilta kuului joku yksinäisen kulkusen kilinä. Väliin se kuulusti tulevan likemmäksi, musta häipyi sitte kauvas kuulumattomiin. Se eteni, sen muassa meni pikkusen aikaa Puran ajatukset, mutta kun ääni kuoli, niin hänenkin ajatuksensa pysähtyivät, mutta kohta taas kiertyivät samaan: miten tässä käynee?
Hän tuli muutamalle portille ja huomasi takakartanolla yksinkertaisen, pienen rakennuksen.
Hän mietti lähteä kysymään sieltä yösijaa. Mutta kun hän siinä tarkasteli taloa, kuului jalan kapsetta ja pienenläntä mies tuli näkyviin.
Pura heti mieheltä tiedustamaan majapaikkaa ja kertoi olevansa outo kaupungissa, vasta ensi iltaa. Kadulle hän jäisi yöksi, jos ei joku armollinen ihminen häntä ottaisi asuntoonsa…
Mies tarkasti Puraa ja hänen matka-arkkuaan.
— No, jos niin lie asia, niin eiköpä lie sitte hyvä, että minä annan yösijan. Mitä miehiä te ootte?
— Minä olen rautatyöntekijöitä. Olen ollut nuoresta pojasta Helsingin konepajassa ja olen tullut tänne nyt. Tänne kun on perustettu uusi konepaja.
— Onhan se perustettu. Täällä se on minun asuntoni, kun lähetään tänne päin.
— Te kai olette myös työmies? Minkä työn tekijä?