— Enpä minä oo muu kuin jätkä. Teen sitä työtä, mitä milloinkin saan. Olen minä ollut tuolla nahkatehtaalla, mutta syksyllä sieltäkin löysättiin suuri miesjoukko pois. Tehtailija sanoi silloin, että kun peljätään sotaa tulevaksi, niin ei saata jättää kovin paljo varastoon nahkoja.
Pura kertoi, miten hänelle oli käynyt kestikievarissa.
— Eihän ne työmiestä kohtele ihmisenäkään semmoisissa paikoissa, tuumi mies.
— Eivät kohtele! Hyvin kyllä olisin heidän viilaan jäänyt kadulle paleltumaan.
— Lienee ne työmiehet siellä Helsingissä kuitenkin vähän paremmassa arvossa kuin täällä? Niin minä sen luulen.
— En tunne näitä oloja. Vielähän ne työmiesparat ovat huonolla puolen kaikkialla… yli koko maailman.
— Mutta Amerikassa ne sanoo olevan toisenlaista siltä. Siellä kuuluu työmies olevan yhtä arvokas kuin herrakin kaikkialla, niin yleisissä paikoissa kuin muuallakin. Ja ne kuuluuki siellä kulkevan silkkihattu päässä ja keppi kädessä. Eikä niitä kuulu pyhän seutuina erottavankaan herroista. Mitä kun täälläkin olisi sellaista!
Ja mies naurahti puheensa päälle.
— Kuuluuhan se Amerikassa työmies jo olevan jotenkin ihminen yhteiskunnallisissakin asioissa. Äänestää siellä presidenttiäkin yhtä monella äänellä kuin rikkain pohatta.
— Vai niin! Viisi markkaa ja enemmän kuuluvat siellä jätkätki saavan päivältä. Työ kuuluu olevan kovaa ja sitä pitää palavissaan tehdä, mutta työtä ei kuuluta tekevän niin kauvan aikaa kuin täällä päivässä. Nisuleipää ja muuta hyvää kuuluvat syövänkin.