— Niin olen.
— No, mitä te nyt tänne lähditte?
— Tänne konepajaan työhön.
— Vai te olette konepajan työmies.
Vaimo alkoi imettämään Pekkaa, ja ahnaasti Pekka imi. Laihat olivat naisen kasvot ja likanen harmaa väri oli niissä, tietysti huoneen ilman vaikuttama. Hän imetti Pekan ja asetti sen sänkyyn, johon luultavasti panivat myös vanhemmat maata, sillä niin leveäksi se oli laitettu. Kätkyttä ei näkynyt, ja se olisi ollutkin vain ahtaudeksi.
Kauvan ei tarvinnut Pekan olla vuoteessa, ennenkuin hän nukahti. Pää hermottomasti solahti päänalustalle ja rinta vienosti kohoili. Kasvoissa oli niin tuiki eloton piirre kuin nukkujalla voi olla. Hänen raskasta hengitystään säestivät kohta toisten lasten kuorsaukset. Vaimo alkoi jo hiljempaan puhumaan, ja tuo nukkuneiden kuorsaus ikäänkuin pakoitti miehiäkin puhumaan matalammalla äänellä.
Istuessaan tuolillaan tunsi Pura, miten kylmä uhoi lattiasta. Karmasi vähän panna noin kylmälle lattialle maata, mutta eipä muuallakaan tilaa ollut. Vaimo alkoi laittamaan Puralle vuodetta. Hän asetti hevosen loimen lattialle, pani vanhoja vaatteita päänalusiksi ja niiden päälle kovan, oljilla täytetyn tyynyn. Turkin hän sitte asetti peitteeksi. Siinä oli Puran vuode.
— Parempaa vuodetta ei meillä ole vieraalle tarjota.
— Eikö vieraalla ole nälkä, kun on vasta tullut matkalta? kysyi mies.
— Eipä ruokapala pahaa tekisi.