— Mitäs minä olen velkaa yökortteerista?
— Kaikkia kuulee! Kestikievarissa jos olisi maksanut, niin siellähän olisi ollutkin toisellainen kuin meillä. Helpostipa sitä rahaa saisi, kun tuommoisestakin yösijasta. Maata kylmällä lattialla! Ei toki mitään, puhui mies.
Mutta vaimo ei näyttänyt niinkään välinpitämättömältä maksusta. Hän katsoi moittivasti mieheen ja sitten pöydällä olevia ruan tähteitä. Ei ota, kun saa.
— Hyvähän oli, kun pääsin tänne. En minä sillä mielellä ole syönyt enkä maannut, että teiltä tahtoisin ilmaiseksi. Vähähän sitä teilläkin on olemista. Minä toki, kun olen ollut säästäväinen ja terve, en ole pennitönnä…
— Vieras antaa jonkun lantin, ehätti vaimo sanomaan.
— No, eihän se raha meille liikaa ole, lisäsi mieskin.
Pura kaivoi kukkaroaan. Sai sieltä setelejäkin näkymään. Hän otti viidenmarkanrahan ja pani sen pöydälle.
— Tuossa on samassa vähän apuakin. Saahan sillä jonkun kannun maitoa pikku Pekalle.
Vaimon silmät säteilivät nähdessään setelin.
— Eihän sitä nyt toki — liikaahan tässä on avuksikin.