Itse oli Pura jotenkin tyytyväinen paikkaansa. Hän näki, että työkumppanit arvottivat häntä, eivätpä juuri juoneetkaan hänen nähden. Ensikerran kun oli muuan nokipoika noutanut viinaa työhuoneeseen, oli Pura puhunut työmiehille, jotta heittäisivät juomisen pois, ainakin työpaikalla. Mieli se joku vähän vastaan sanomaan, että niinhän se on tapa kaikissa konepajoissa, mutta vähästä se vastus oli.
Ja patruunin suosiossa oli hän myöskin. Patruuni oli keski-ikäinen mies, ja omalla uutteruudellaan oli hän päässyt konepajan omistajaksi. Hän oli tehnyt pieniä keksinnöitä, saanut patentin niistä ja siten hyötynyt. Hän oli ollut toisessa kaupungissa pienemmän konepajan omistaja, mutta nyt oli muuttanut tänne ja perustanut uuden, suurenpuoleisen verstaan. Patruuni luotti täydellisesti Puraan ja piti Puraa parhaana miehenä koko verstaassa. Kun työmiesten kesken oli perustettu kipukassa, mistä työmiehet sairastuessaan tai loukkautuessaan saivat apua, kun suorittivat siihen määrätyn maksun aina työpalkastaan, uskoi hän kassan Puran hoidettavaksi.
* * * * *
Muutamana iltana kun Pura tuli työstään, alkoi hän syötyään ja pestyään lukemaan paikkakunnan sanomalehteä. Siinä oli raittiusasiaa käsittelevä kirjoitus, missä kehotettiin perustamaan raittiusseuroja tehtaalaisten kesken. Lämpimästi siinä puhuttiin asian puolesta, asiallisesti, mutta samalla kauniisti. Kirjoitus oli läpeensä vaikuttava Puraan, painui hänen salaisimpien pyrintöjensä sopukkaan. Jotain tuollaista hän oli jo ennenkin miettinyt ja aprikoinut, omasta sydämmestään oli syntynyt halu vaikuttaa työveljiensä eduksi. Mutta nyt tuo ennestään vieno halu varmistui ja täydentyi lujaksi tahdoksi panna mietteensä toimeen. Rohkeutta se lietsoi tuo sanomalehti-kirjoitus häneen, ja yli jokapäiväisyyden ajautuivat ajatukset.
— Miks'ei hän voisi sitä perustaa? Osasihan hän puhua asian puolesta, eikähän tuota paljon tarvinnut osatakaan… kyllä kai työmiehet itsekin tietävät, mitä hyvää juomisesta lähtee… Mutta kun yksi juopi, niin juopi toinenkin… kun ei yksi nouse, niin ei nouse toinenkaan… hänen täytyy ruveta saamaan aikaan raittiusyhdistys verstaan työmiesten kesken… Säälihän on aamusilla nähdä heidän verestäviä silmiään ja rikkinäisiä kasvojaan… ja entä sitte perheet. Ja he sivistyisivät ja olisivat todellisia ihmisiä… tosi työmiehiä. Hän lähtee puhumaan patruunille asiasta, ensin täytyy häneltä lupa saada ja ehkä hän kannattaa asiaa…
Jännityksessä oli Pura, ja toinen käsi, jossa oli sanomalehti, oli solahtanut polvelle. Silmätki välkkyivät eloisammasti, ja sisäisen innostuksen väreitä heijasti kasvoissa.
Hän pukeutui ja lähti patruunin puheille. Soittaessaan kelloa patruunin etehisessä, häntä alkoi mietityttää, miten rupeaisi puhumaan, jott'ei patruuni leikiksi ottaisi koko tuumaa, sillä patruuniki taisi olla kovin välinpitämätön raittiudesta… ja irvihammas oli muuten suuri. Pura hyvin tunsi olevansa tavattomammalla asialla, ja kun kuului askeleita oven takaa, mieli vähän rintaa ahdistamaan. Oven reikeli kävi, ja Pura odotti hiukan arkana näkevänsä itse patruunin. Mutta päästäjä olikin piika.
— Onko herra patruuni kotona?
— On. Hän juo juuri teetään.
— Onko hänellä vieraita?