Patruunia mietitytti tuo ryypyn antaminen. Mutta se on niin vähäinen asia… Onhan Puralla tilaisuutta vastakin heille puhua… Kun noin ovat ahkerasti tehneet, niin olisihan väärin kieltää heiltä vähäistä ryyppyä… Ja tuo raittius… eikö lie vain noita nykyajan houreita… Joka on kunnon mies, niin kyllä hän pitää huolen itsestään ja suustaan… Ja juopporatit taas eivät pysy juomatta, vaikka olisivat missä seurassa… Joka ei voi varjella itseään, hän hukkukoon!… Näitä nyt tekemällä tekemään raittiiksi ja juomattomiksi… Pöhöh! — Noin ajatteli patruuni, ja ajatukset kääntyivät siihen kauniiseen rahasummaan, minkä hän sai noista tilauksista. Ja paremmin mieli lämpeni sitä ajatellessa kuin raittiusseuraa. Partaansa hän siveli ja asteli lattialla, aina väliin löyhäyttäen savua sikaaristaan. Nakkautui sitte keinutuoliin, kaatoi punssia lasiin ja joi. Paneutui mukavampaan keinutuolissa, melkein puolimakuulleen ja antoi sitte tuolin verkkaan painua alas, taas kohousi soutamaan ylöspäin ja taas alaspäin, kunnes vähän pysähtyi ryypätessä. Alkoi sitte taas entistä menoaan soutamaan.
Mutta työnjohtaja meni alas verstaaseen. Siellä miehet vielä laittelivat kaluja paikoilleen, sillä kiireessä niitä oli jätetty sinne tänne.
— Patruuni käski teidän mennä pikkupuolelle, niin siellä saatte ryypyt, ilmoitti työnjohtaja.
— Siin' oli, äännähti Pura itsekseen.
Pura näytti siltä, kuin olisi joku rakas olento häneltä yht'äkkiä temmattu. Hän purasi hammastaan, näytti tuiki harmistuneelta ja silmissä värehti niin surullisen katkerasti.
Mutta miehistä tuntui tuo olevan iloinen sanoma, joka pani oikein kielet liikkeelle, mikä mitenkin patruunia mieheksi kehuen. Ottivatpa nuoremmat miehet mennessään pikkupuolelle hiukan käsiksikin, tietysti leikillään, niin lysteissään kun olivat.
Pura lähti kiiruimmiten kotiinsa. Häntä suututti, ett'ei tiennyt, mitä tehdä. Ja mielikin oli niin lannistunut. Tuntui hänestä koko raittiusseuran tuuma häipyvän kuin tuhka tuuleen. Niin se nyt haihtui, ja eikö lie parasta, ett'ei heille koskaan puhukaan koko raittiusseurasta…
Miehet menivät pikkupuolelle ottamaan naukkuja. Siellä oli piika kokoliaan viinanassakan kanssa, ja kohta alkoi tarjoilu. Suuri tarjotin oli täynnä pikareita, joihin piika kaatoi viinaa, minkä kerkesi. Tyhjinä oli siltä aina pikareita. Antamisessa ei ollut mitään rajaa, vaan itsekukin sai ottaa niin paljon, kuin ilkesi. Ja ilkesi ne miehet ottaa, kun kerran ehdolla oli. Hymysuin kaatoivat nuoret ja vanhat nestettä, mutta joku varovaisempi jo teki pois lähtöä.
— Eipä tätä lystiä aina ole. Mihin kiire? miettivät toiset ja maistelivat. Eikä he hellittäneet, ennenkuin koko nassakka alkoi olla tyhjänä. Ei ollut patruunilla tarkotusta viinaa niin paljon jakaa, mutta piika kaikessa yksinkertaisuudessaan antoi niin kauvan, kuin riitti. Varsinkin kun tuolla joukossa oli nuoria, pulskiakin miehiä, ja olihan oikein mieli hyvä, että noille voi antaa. Kehuivat sitte rehiksi ja naitavaksi tytöksi, jotta piikaa oikein nauratti. Vanhemmat miehet jo tarjoutuivat puhemiehiksi. Ja niin sitä lystiä pidettiin.
Mutta Puralla ei ollut kamarissaan halua mihinkään. Ei ollut ruokakaan maistanut, kun oli koettanut sitä syödä. Otti hän sitte muutaman kirjan lukeakseen, jossa puhuttiin Espanjan inkvisitioni-kauheudesta, mutta ei sekään saanut ajatuksia puoleensa. Noissa raittiusseuran tuumissa ne vain risteilivät Ja patruuni kehtasi olla niin kelvoton…