— Mutta mitä minä tavallisesti olen päättänyt, sen minä panen toimeen. Ja tässäkin asiassa minä teen mieleni mukaan.
Pura hiukan hypähti säikähdyksestä, mutta punaisena karehti patruuni suuttumuksesta. Hänen leukansa näytti liikkuvan intohimoisesti, eikä hän näkynyt saavan ajatuksiaan enempää sanotuksi, niin vihassa kun oli.
— Minä en tarvitse teitä opettajanani, hän sanoi ja suuttuneena reutoi pitkin huonetta. Hänen silmänsä säihkyivät ja olivat ulospullistuneet pussimaisista kuopistaan. Huulet levottomasti liikkuivat ja kädet kiihkoisasti koperoivat liivin taskuja. Lattialla hän huitoi edestakaisin kuin säikähdyksissään oleva pikkupoika, mikä on pudottanut lanttinsa.
Pura oli kuin tuomittu oven suussa. Mitä nyt piti tehdä? Lähteäkö pois huoneesta vai jäädä paikoilleen? Ei hän tiennyt, kumpi olisi ollut parempi. Siis hän jäi paikoilleen, siihen asemaan, missä oli. Kädet riippuivat voimattomina pitkin housun kuvetta, ja aristellen hän seurasi patruunin liikkeitä.
— Kutsukaa illalla työväki pikkupuolelle, tai paremmin, minä kutsun, ja sitten te puhutte siellä heille! Minä tulen myös sinne ja puhun tästä.
Patruuni heittäytyi huolettoman ylpeästi keinutuoliin katsomattakaan Puraan. Hän alkoi levottomasti ensin soutamaan, mutta hiljensi pian ja koetti salaa katsoa, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt Puraan.
Tuo tuntui komentavalta, ja Pura mietti jo sanoa, ett'ei hän ole tuohon velvollinen palkkansa tähden. Mutta sanat jäivät huulille. Kyllä Puraa pisti vihaksi, kun patruuni tuolla tavalla puhui. Mutta ajatuksiin tuli, että minkäpä niille mahtavimmilleen tekee. Niillä on valta ja ne sitä käyttävät. Riitautua patruuninkin kanssa olisi vain vahingoksi. Kun vähän välttelemällä pääsee, niin onhan tuo hyvä. Myötään paikkaa muutella ei ole hauska, ja sulaa vahinkoa siitä on. Ja vaikkapa maailman ääreen menisi, niin eiköpä nuo kaikki lie yhteen malliin, niin herrat kuin työmiehetki…
— Ettekö ymmärrä? lähetti patruuni keinutuolistaan.
Pura seisoi tuossa mietteissään, jotta patruuni luuli hänen vastustelevan.
— Kyllä.