— No, kun ymmärrätte, niin teette, kuten minä olen käskenyt. Minä en salli niskottelemista. Saatte mennä!
Loukatuin mielin lähti Pura huoneesta. Hänen mielensä oli jo yli suuttumuksen rajojen: aivan lannistuksissa ja alakuloinen. Häntä valtasi sanomaton voimattomuuden tunne tullessaan patruunin luota. Tuntui, kuin koko mies olisi lytistetty tuohon paikkaan, ja kädetkin vielä kovilla kahleilla sidottu, jott'ei edes niitä voisi liikuttaa, Aivan tuntui hänestä siltä, kuin häneltä olisi vapaus ja elämä riistetty yhdellä sanalla. Hän oli vain muiden tahdoton orja, ja muut häntä ohjaavat kuin elukkaa, antavat vielä piiskaakin, kun ei osaa mennä oikeasta tienhaarasta, mietti hän.
Kylmä vihuri ryöpsähti hänen kasvoilleen, kun hän astui ulos korridoorista. Veltosti, puoleksi putoamalla, astui hän edessä olevat pari kiviporrasta ja lähti sitte kävellä lytystämään lentävässä lumessa verstaaseen.
Kun hän tuli pajaan, näki työnjohtaja, että jotakin erinomaista oli patruuni Puralle puhunut. Suuttuneelta hän näytti tuossa pöytänsä ääressä ja viskeli työkaluja. Ei malttanut olla työnjohtaja kysymättä Puralta asiaa.
— Oliko patruuni pahalla tuulella?
— Eipä ollut erin hyvälläkään.
— Ei ollut minullekaan. Morkkasi minulle työmiehistä. Mutta sanoiko hän teille mitään moittivaa? Minulle hän kiitti tei—
— Eiköpä patruunikin kiittäne ja moittine, miten milloinkin päähän sattuu?
— Ei niin jyrkästi! Minä olen palvellut häntä jo kymmenen vuotta ja olen tullut hänen kanssaan toimeen. Mutta hänelle pitää antaa hyvin myöten. Mitä hän sanoo, niin sen pitää olla. Muutoin ei pysy hänen kanssaan hyvissä kirjoissa. Mutta mitä hänellä oli teille asiaa?
Pura katsoi työnjohtajaa pitkään.