— Sitä asiaa minä olen miettinyt, Mutta minusta se olisi patruunin asia.
— Patruuninko? oikein ääneen joku huudahti. Se oli työnjohtaja. Tavallisesti hän ei seurassa kulkenut, mutta kuitenkin aina väliin patruunin tahdosta.
Mies kääntyi tyvenesti sinne päin, mistä huudahdus kuului, ja sanoi:
— Niin, juuri patruunin. Hänhän työssään kuluttaa meidän voimiamme, ja kun kuolemme ennen aikojaan, niin se tapahtuu siitä syystä, että hänen pajansa ryönää olemme liiaksi vetäneet sisäämme.
Miehelle naurettiin, mutta hän totisena jatkoi:
— Tai jos hän maksaa niin paljon enemmän palkkaa vuodessa, kuin henkivakuutukseen menee, niin sama se.
— Katsos, hyvä mies, väitti työnjohtaja vastaan, kuinka paljon patruunilta menisi, jos hän rupeaisi maksamaan henkivakuutusyhtiölle miehistään! Jos nyt yhdenkolmatta vuotinen mies vakuuttaa itsensä kahdesta tuhannesta markasta, niin sen täytyy maksaa noin neljäkymmentä markkaa vuosittain. Nyt on työssä joku kolmekymmentä miestä, muutamat jo jotenkin ijäkkäitä, jotta vuotuinen maksu, tuo sama vuotuinen maksu tulisi kaksinkertaiseksi, ja menisi patruunilta vuosittain yli kahden tuhannen markan siihen. Se on jo summaa. Eikä se summa vielä riittäisikään, kun tarkemmin miettii.
— Mutta kuinka monta kahta tuhatta hän saa meidän kautta, ehätti äskeinen mies sanomaan ja vilkutti silmiään.
— Ja vielä! Jos mies erkaneisi pajasta, niin silloinhan vakuutus rikkoutuisi.
— Eikä rikkoutuisi! Kun hän menisi toiseen pajaan tai tehtaaseen, niin sen tehtaan isäntä maksaisi sitten taas, puolusteli mies.