Puraa eivät Sanna eikä Alfred huomanneet. Intohimoisesti he tanssivat ja olisivat, jos olisivat olleet herrasseurassa, epäilemättä vetäneet huomion puoleensa. Mutta täällä ei tuosta osattu välittää. Pura vain heidän tanssiaan seurasi ja mietti, miten sen saisi loppumaan.
Kun valssi oli loppunut, pyydettiin polkkaa. Mutta Pura meni pöydän taakse ja suuttuneena kovalla äänellä sanoi:
— Me olemme leikkineet kylliksi, aletaan keskustelemaan!
Nuoret kummissaan katsoivat, ja vanhat miehetkin sanomalehtiensä takaa havahtivat. Ennen, kun kerran oli alettu leikkimään ja huvittelemaan, oli sitä tehty ilta loppuun.
Vastahakoisesti näyttivät nuoret asettuvan tuoleilleen, kun näkivät Puran vakavasta, suuttuneesta naamasta, että tosi on kysymyksessä. Sannan suupieliin vetäytyi ylpeän suuttunut piirre, mutta Alfredin pilkallisen naurava. Puraa se vielä kiivastutti, että Alfred arvasi hänen suuttumuksensa syyn. Hänen täytyi huomata, mitä merkitsi tuo Alfredin pilkallinen, häneen tähdätty naama.
— Keskustellaan vielä henkivakuutuksesta, sillä se jäi äsken kesken, sanoi Pura.
Alfred ei mennyt enää istumaan, vaan tuli pöydän tykö Puran luo, kätteli häntä ja kiitteli. Pura punasena kahotti kätellessään Alfrediä: hänestä tuntui, kuin Alfred aivan huvikseen tekisi hänestä pilkkaa ja tahtoisi tehdä hänet koko seuran narriäijäksi. Alfred kumarsi sitte vielä muillekin ja meni pois huoneesta. Purasta tuntui oikein helpottavalta oven käynti Alfredin pois mennessä.
— Henkivakuutus on tarpeellinen, varsinkin naineelle työmiehelle. Nuorena, vaikkapa naimisissakin, voipi säästää jonkun vähän. Mitä arvelette?
Enempää ei Pura jatkanut. Hänestä tuntui itsestäänkin, ett'ei hän nyt voinut ajatella. Kohta hän vaipuikin illan tapausten ajatuksiin ja näytti kovin hajamieliseltä.
Muuan mies, joka parhaallaan laitteli silmälasejaan koteloon pantuaan sanomalehden kädestään, alkoi venyttelevällä äänellä puhumaan: