— Ettekö lähde, Sanna, kävelemään? Ilma kun siellä on kaunis, kuutamokin…
Pura katsoi kuin rukoileva Sannaan, mutta ylpeästi katsahti Sanna häneen.
— Minä menen käymään kotonani, vastasi hän kylmästi.
— Ehkä minä saan tulla mukaan?
Lähellä-olijat kuulivat Puran ja Sannan keskustelun. Sannaa vähän hävetti, kun noin ylpeästi vastasi. Toiset, näet, kummissaan katsoivat Sannaa.
— Tulkaa vain, jos haluatte!
Aivan välinpitämättömästi Sanna tuon sanoi, mutta Purasta se oli kyllin hyvä. Ja niin lähtivät he yhdessä ulos.
Täysikuu oli hopeimmillaan. Syysmaisemaan loi se satumaista heijastusta. Se vuodatti tyynnyttävän, miedon, kylmän loisteen. Ei aallon nystyrää, ei lauhkeaakaan läikkää liikkunut veden pinnalla, vaan suorina pysyivät siihen kuvastuvien rakennusten seinien ja kulmien viivat. Huoneiden vierustoille loi se kulkijoitten varjoja, mitkä suurensivat ihmisen jättiläiseksi. Tuntui oikein varovaiselta astua, jott'ei rikkoisi jaloistaan lähtevää omaa varjoaan.
— Sannan vanhukset asuvat tällä saarella? aloitti Pura puhetta.
— Ne asuvat tässä vähän matkan päässä.