Haudalla piti pastori hautauspuheen Jobin 9: 25: "Minun päiväni ovat olleet nopiammat kuin juoksija: ne ovat paenneet eikä mitään hyvää nähneet" sanojen, johdosta; ja kun hautausvirsi: "Tään ruumiin maahan hautaamme", oli veisattu, komensi ratsumestari ja rakuunat ampuivat kolme laukausta haudan yli. Kun hauta oli lapioitu unpeen, lähdimme kukin omiin toimiimme. Valentinilla oli niin muodoin kunnialliset, vieläpä komeatkin hautajaiset, jommoisia Sommerhausenissa ei oltu nähty ennen. Hänen hautansa on suuren kiviristin kohdalla, ja hänen sivullansa on vielä yksi paikka tyhjänä, jonne minun maalliset jäännökseni kerran kätketään, että olisimme kaikki yhdessä, kun suuri Jumala kerran tahtoo kutsua meitä riemulliseen ylösnousemukseen. Kiittäen ja kyyneliä vuodattaen jätin hyvästi ratsumestarille — mutt'en ainiaaksi, ei, ainoastaan siksi lyhyeksi aikaa, kuin pyhiinvaelluksemme on määrätty täällä maan päällä kestämään.
* * * * *
Rakas lukija, tottakai nyt kysyt millaiselle mielelle kaikki nämä koettelemukset olivat minut saattaneet. — Ensi vuosina, vaimoni ja lasteni kuoltua, halusin usein eritä täältä ja olla Kristuksen kanssa, mutta tähän surunalhoon kiinnitti minua kuitenkin ajatus, että minun tuli odottaa poikaani Valentinia; mutta sittekun hän tuli ja taas jätti minut, olin kuulevinani Margareetani huutavan: "Tule", ja lasteni huutavan: "Tule, tule, rakas isä, maan päällä sinulla ei ole enää mitään asioitavaa, mutta täällä ylhäällä on paikkasi vielä tyhjänä." Niin usein kuin kuulin heidän äänensä, huokailin: "Vartija, mitä yö kuluu?" Poikani Valentinin kuoltua olen alati ollut yhtäläisessä mielentilassa, niinkuin sanotaan virressä, joka veisattiin hänen haudallaan:
"Jerusalem, ylhäällä oleva,
Sua toivon päivin, öin;
Mä kaikki täällä hylkään ilolla,
Mut sua ikävöin.
Luoksesi siivin liidän
Yl' vuorten, laaksojen,
Jo eeltäpäin mä kiidän
Ja riennän riemuiten."
Herrani ja Jumalani, oi milloinka koittaa hetki, ettäs sanot palvelijallesi: "Tule", ja minä yksinäinen, hyljätty ikämies saan muuttaa yhteen monista asunnoistasi?
Tätä kirjoittaessani on sota nyt päättynyt ja rauha alkanut verkalleen parannella miekan kolmenakymmenenä vuonna iskemiä syviä haavoja. Sieluni ikävöi kuitenkin nähdäksensä korkeampaa, pysyväisempää rauhaa. Olen päättänyt tilini maailman kanssa, haahteni on rannassa valmiina lähtöön, odottaen vain käskyäsi. Ja luulenkin ettei tätä käskyä tarvittane kauan odottaa. Pian, pian annat, o Herra, palvelijasi mennä rauhaan! Matkalla poikki elämän meren on haahteni ollut alttiina monille myrskyille ja ollut syöstynä moniin syvyyksiin, mutta sinä, Jumalani, olet aina suonut minulle armon, niin että myrskyissä ja rajuilmoilla, pimeässä ja yön synkkyydessä, ahdistuksessa ja hädässä olen saanut nähdä pelastuksesi, ja niin usein kuin heikkouskoisen Pietarin tavalla olen ollut vajoamaisillani ja huutanut: "Herra, auta minua", yhtä usein on uskollinen Vapahtajani ojentanut minulle kätensä ja pitänyt minua ylhäällä.
Rakas lukija, jos sinun silmäsi ovat nähneet tätä pelastusta ja pitäneet sitä näkyvissään tähän hetkeen saakka, niin tule ja yhdy kerallani tähän ylistyslauluun:
Soli Deo Gloria!
Herralle ainoalle olkoon hunnia!
Amen!
Kirjoitettu Sommerhausenissa Kesäkuussa v. 1650 j.Kr.
Udalrikus Gast,
täkäläinen, neljäkymmentä vuotta palvellut
kouluopettaja.