"Ei", vastasin minä, "Veit vanhus ei seisonut siinä — vaan paha omatuntonne loihti eteenne hänen kuvansa; valkoinen ovi on kuvastanut haamuna teidän silmiinne. Autuaat ovat kuolleet, jotka Herrassa tästälähin kuolevat. Mutta raamattu todistaa, että Herra on jumalattomille antava 'pelkääväisen sydämen' ja 'kuihtuneen sielun', niin että värjyilevän lehden kahina on vainoava heitä, ja heidän pitää pakeneman niinkuin miekkaa pakenisivat, ja kaatuman miss' ei kukaan aja heitä takaa."
"Ei kukaan aja heitä takaa?" huusi haavoittunut; "tuossahan hän seisoo! Eikös se ole hän? Mutta min' en aiokaan antautua takaa ajettavaksi — vuotas, tuosta saat hengenloppu-iskun — tuosta saat — tuosta saat" — ja jättiläisvoimalla hän sinkautti molemmat sotamiehet luotansa, ja syöksyi ylös sängystä? Ratsumestari riensi häntä hillitsemään, mutta ennenkun hän oli saanut teutovasta kiinni, kaatui houraileva maahan, ja iski päänsä lattiaan niin että jymähti — ja kuoli.
Moinen hirvittävä Jumalan tuomio silmäimme edessä ei kukaan meistä pitkään aikaan saanut sanaa suustaan, vaan seisoimme kuin salaman satuttamina. Vihdoin käski ratsumestari sotamiesten nostaa kuollut lattialta ja panna hänet sänkyyn. Mutta pastori ja minä lähdimme takaisin Sommerhauseniin, sittekun olin sanonut hyvästi ratsumestarille siltä varalta, etten sattuisi häntä enää näkemään.
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Loppu.
Suo, Herra, ruumiilleni
Lepoa haudassa,
Suo, Jeesus, sieluseni
Tykönäs asua.
Seuraavana aamuna olivat poikani maalliset jäännökset saatettavat viimeiseen leposijaansa. Ratsumestaria ei kuulunut, joten otaksuin hänen saaneen määräyksen lähteä ja poistuneen joukkoinensa.
Ebelingin Hannu oli sirostanut vaimoni ja lasteni kuin myös Veit vanhuksen haudan ja koristanut ne kauniilla kukkasilla. Valentinin toivomuksen mukaan oli hänelle hauta varattu äitinsä ja veljensä Johanneksen välille. Kaikki kaupunkilaiset, eli oikeimmiten niin monta kuin rutolta ja nälänhädältä oli säilynyt, kokoontuivat kello yhdeksän ajoissa saattamaan vainajata hautausmaahan; monet pistäysivät ruumishuoneesenkin nähdäksensä vielä kerran hänen kasvonsa ennenkuin hän peitettiin maan poveen. Niiden joukossa oli muun muassa Hannu Mündleinin leski. Kysyin häneltä, kantoiko hän vielä vihankaunaa tätä Herran niin kovasti kurittamaa kohtaan siitä, että tämä oli syyllinen hänen poikansa kuolemaan; hän vastasi: "Jumala minua semmoisesta varjelkoon! Ajattelen perin vastoin kuinka hän, ruotsalaisten rynnätessä kaupunkiin, oman henkensä uhalla pelasti poikani varmasta kuolemasta." Ja muillakin läsnäolijoilla oli jokaisella kerrottavana joku ystävyyden osotus tahi muunlainen palvelus, josta heidän oli Valentinia kiittäminen. Tämähän kaikki oli minulle suureksi lohdutukseksi murheessani.
Yhdeksän lyönnillä kuultiin raskaita määräperäisiä askelia kadulta ja jonkun mahtipontevalla äänellä komentavan: "Seis." Nämä olivat ruotsalaisia rakuunoita, Valentinin entisiä tovereita, jotka täydessä paraatiunivormussa, miekankahvat suruharsoon verhottuina marssivat kaupunkiin. Ratsumestari tuli kohta perästä, seurassansa kymmenen rakuunaa, joista eräs kantoi haarniskaa, miekkaa ja kannuksia. He loivat vielä kerran katseen kuolleesen toveriinsa ja asettuivat sitten, äänettöminä ja totisina, riviin molemmin puolin kirstua. Ratsumestari itse astui lähemmä, puristi poikani ristittyjä käsiä ja lausui viljavien surukyynelten tulviessa: "Minä murehdin sinua, veljeni Jonatan. Sinä olet minulle ollut sangen rakas ja sinun rakkautesi on ollut suurempi minulle kuin vaimoin rakkaus." Kun kirstu oli naulattu umpeen, kiinnitti hän omin käsin sen kanteen haarniskan, miekan ja kannukset, jonka jälkeen neljä rakuunaa tarttui paareihin ja kantoi ne kadulle, mihin muu sotaväki oli sijoitettu, ja nyt lähti surusaatto liikkeelle hautuumaata kohden.
Eellimäisinä kulkivat koululapset, niiden perästä porvarit ja sitten minun harjoittamani kirkkokööri, joka veisasi kauniin virren: "Jerusalem, ylhäällä oleva." Kun oli laulettu kolme värsyä puhalsi ruotsalaisten soittokunta, joka kulki lähinnä ruumiin edellä, kauniin surumarssin, niinkuin on tapana sotilashenkilöitä haudattaessa. Likinnä ruumista seurasin minä, vainajan sureva iällinen isä, Ebelingin Hannu ja pastori rinnallani, ja viimeisenä ratsumestari rakuunoittensa etunenässä, jotka seurasivat saaton perässä.