Minun täytyi nyt juurtajaksain kertoa mitä tiesin poikani kotiintulosta ja viimein hänen kuolemastaan. Ja kun uudestaan isänsydämeni syvyydestä kiitin häntä, että hän oli niin hellästi vaalinut poikaani sekä ruumiin että sielun puolesta ja sen kautta tullut Jumalan sallimuksesta välineeksi poikani pelastamiseen ijankaikkisesta kuolemasta, vastasi hän, että niin vähästä, kuin hän oli voinut tehdä, ei ansainnut kiittää. "Olen itsekin", hän sanoi, "oppimaton mies ja tarvitsen käyttää kaiken uutteruuteni pysyäkseni oikealla tiellä; Valentin taasen oli silminnähtävällä tavalla ollut Jumalan erityisen huolenpidon alaisena, niin että minä erotessamme olin ihan varma, että peite viimein oli putoava hänenkin silmiltään. Hän oli aina totuutta harrastava, ja vilpittömien antaa Jumala menestyä."
Sen jälkeen jutteli hän vielä monta seikkaa poikani elämästä, jotka isänsydämeeni vaikuttivat hyvää, hänen ystävällisyydestään ja uskollisuudestaan sekä siitä, mitenkä synkkämielisyys oli viimeaikoina ruvennut poikaani vaivaamaan. Lopuksi hän sanoi, että hän toivoi vielä kerran näkevänsä minua ja vainajaa, jos heidän sallittaisiin, niinkuin hän varmaan luuli, viipyä täällä vielä yli huomisen päivän.
Meidän vielä puhellessa tuli pastori kalpeana ja mieli kuohuksissa huoneesta, jossa sairas makasi, meni ratsumestarin luo ja sanoi:
"Minä en millään muotoa voi pyhää Ehtoollista jakaa haavoittuneelle.
Hän on ihan hurjana, syytää mitä kauheimpia herjauksia suustaan, inttää
nähneensä henkiä ja näyttää kaikittain tuiki jumalattomalta ihmiseltä.
Te voitte, herra ratsumestari, itse tulla katsomaan."
Ratsumestari vastasi: "Se mies on ollut erään itävaltalaisen vapaajoukon johtajana ja elusti parhaillaan joukkoinensa Breisachissa, kun ruotsalaiset piirittivät tämän kaupungin, mutta sittekun linna oli antautunut, hän meni varustusväen puolelle, koska se sopimuksen mukaan oli sallittu poislähteville. Koska hän kumminkin jo oli tehnyt itsensä syypääksi monenlaisiin konnantöihin eikä hyvät sanat tahi rankaisut tehonneet häneen vähääkään, oli everstin pakko alentaa hänet alhaiseksi sotamieheksi. Menen yhtäkaikki itse häntä katsomaan." Sitte menimme kolmenkesken sairaan luo.
Täällä kohtasi meitä kauhistava näky. Sairas oli istuallaan sängyssä ja tahtoi väkisin karata ylös, mutta kaksi toveriansa piti häntä kiinni; vaahtoa tursusi hänen suustaan ja hänen silmänsä mulkoilivat hurjasti. "Pois tieltä, pois tieltä", huusi hän käheällä äänellä, "pois tieltä, ukko! Enkös jo kerran halaissut kallosi? — katsos kuinka verissä harmajat hiuksesi ovat — ja nyt olet taas elävänä, ja seisot siinä valkoiseen paitaasi puettuna ja ojennat kuivuneen, luisevan kätesi minua kohden, kuin mikin pellonpelätti, säikäyttääksesi hevostani! — Eespäin, eespäin, uljas komppaniani! Kannukset kylkeen survaiskaa! Tänään lähtee tukaattia — kaikki jaetaan veljellisesti — mutta vihreätakkinen jääköön yksin minun osalleni. Kouraise häntä takaa päin, toveri. Minä kuristan häntä kurkusta — niin, asetuppa nyt vaan vastarintaan, Frans, nyt on viime hetkesi tullut! —- meitä on kaksi yhtä vastaan — ha, ha, ha! katsos miten silmänsä mullistuvat kuopistaan! — noin vaan, annas hänen maata siinä, hän ei enää ylösnouse. Mutta ukko, hän on vironnut jälleen eloon, hänen tarvitsee saada vielä läimäys! Päästä minut sivu, sinä tunnet hyvin minua!"
"Herran tähden", huusin minä, "tuohan on Nikol Paradeiser, joka tappoi
Veit vanhuksen!"
"Nikol Paradeiser", huusi haavoittunut taasen, "kuka konna sen nimen on teille kannellut? Sinä valehtelet, minä olen gordonilainen rakuuna! Hyvät toverikullat, vierittäkää syrjään tuo kivi, ettei hevoseni kompastu siihen, voi, vierittäkää syrjään se, sanon minä, vierittäkää syrjään se! — Kas niin, nyt on hyvin — uh, siinäpäs se on taaskin! — Hei, kiidä, huima ratsuni! Voi päätäni, voi päätäni, oi, oi, oi! — Heitä irti minut, vanha löntti, sin' et kumminkaan minulle mitään mahda."
"Jumalan tuomio, herra ratsumestari", sanoin, "minä näin omin silmin, kun tämä mies teki murhan Sommerhausenin portilla."
"Niin, Jumalan tuomio se on", vakuutti kauhusta vavisten toinen sairasta kiinni pitelevistä sotamiehistä, ja kylmä hiki virtaili hänen otsallaan; — "minä olin silloin hänen ratsupalvelijanaan. Ja minä voin vaikka vannoa, että vanhus, jonka hän murhasi, tänä aamuna seisoi portilla, kun me ratsastimme kaupungin läpi, ja hän kohotti kättänsä ikään kuin uhatakseen häntä. Me puhelimme juuri tuosta vanhasta jutusta, kun Paradeiser yhtäkkiä huudahti: 'Tuossa hän seisoo.' Olin peljästyksestä melkein kuin halvaantunut, sillä ukko seisoi tosiaankin siinä ilmielävänä."