"Sommerhausen", vastasin.
"Sommerhausen", toisti ratsumestari, juurikuin olisi kaupunkimme nimi herättänyt vanhan muiston hänessä eloon. "Mahtaneekohan olla kahta samannimistä paikkaa? Meidän rykmentissä palveli vielä muutamia kuukausia takaperin sommerhausenilainen rakuuna."
"Hyvin mahdollista", vastasin, "jälkivuosina on sieltä useita nuoria miehiä antautunut sotapalvelukseen", ja samalla katsahdin torille sijoittuneisiin sotamiehiin — nämä olivat Ruotsin rakuunoita, minkä nyt vasta huomasin.
"Oliko hän kelpo mies se rakuuna?" kysäsin, sydämeni rajusti sykkien.
"Kelpo mies ja urhoollinen soturi, mutta tokkopas hän lieneekään enää elossa. Seitsemän vuotta palvelimme yhdessä hyvinä ystävinä ja tovereina, mutta hänellä miesparalla ei ollut onnea. Näettekös tuota lippua? Sen me kerran kahdenkesken otimme takaisin monta vertaa lukuisammalta vihollisjoukolta, ja niin totta kuin nyt näette minut silmäinne edessä olisin minä jo aikaa maannut kolme kyynärää alapuolella maanpinnan Nördlingenin tappotantereella, jos ei tämän ystävän käsi Jumalan avulla olisi pelastanut minut. Minä olen nyt ratsumestari, mutta hän ei ylennyt miksikään, vaan hänen täytyi murtuneena miehenä erota, eikä luultenkaan enää koskaan palaa kotiin."
"Hyvä herra ratsumestari, älkää panko pahaksenne, jos rohkenen kysyä mikä teidän nimenne on?" sanoin syvästi liikutettuna, vaikka minun oli kyyneliltäni vaikea saada noitakaan harvoja sanoja lausutuksi.
"Nimeni on Olavinpoika, Sven Olavinpoika", hän vastasi, "ja olen jo neljättä kuukautta ratsumestarina Gordonin rakuunarykmentissä, ja ystäväni, josta vastikään puhuin, oli Gast nimeltään — Valentinus oli hänen ristimänimensä. Onko teille tuttu se nimi?" Hyvä Jumala, tarvitsiko jonkun minulle sanoa, mikä oli poikani ristimänimi!
"Josko se nimi on minulle tuttu?" vastasin. "Sen nimellinen oli oma poikani! Ja teidätkin, arvoisa herra, minä tunnen. Te olette pojalleni Valentinille tehnyt paljo enemmän, kuin mitä hän teidän hyväksenne on voinut tehdä: te olette lähinnä Jumalaa pelastanut hänet iankaikkisesta kuolemasta."
"Mitä kuulenkaan?" virkkoi ratsumestari, tullen lähemmäksi ja tarttui molempiin käsiini; "hän siis elää ja on saapunut kotiin?"
"Kyllä", vastasin, "hän on saapunut kotiin — kolme päivää takaperin minun, maallisen isänsä luokse ja maalliseen kotiinsa, ja viime yönä, kun te torvensoitolla kulitte kaupunkimme läpi, taivaallisen Isänsä luokse ja taivaalliseen kotiinsa. Viime hetkeen saakka siunasi hän teitä."