Produced by Tapio Riikonen
ALKUPERÄISIÄ SUOMALAISJA UUTELOITA I
Kirj.
K. J. Gummerus
K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1900.
SISÄLLYS:
Esilause.
Sovitus haudalla.
Palkinto.
Merimiehen morsian.
Sadan leukaluut.
Esilause.
_Kaarle Jaakko Gummerukselle, syntynyt 1840, tulee Pietari Hannikaisen jälkeen tienraivaajan kunnia suomenkielisen novellikirjallisuuden alalla. Halu tarinoida ja runoella oli hänellä luontainen ja ilmeni jo kouluaikana. Hän sommitteli ahkerasti pieniä, sisällykseltään romantillisia kertomuksia ruotsinkielellä, joita hän luki omaisilleen. Kodin uskonnollinen henki ja kasvatus vaikutti hänessä kouluajan lopulla voimallisen herätyksen, jonka synnyttämä uskonnollinen mieliala pysyväisesti tuli hänen elämänsä perussäveleksi. Toinen aate, joka määräsi hänen työnsä suunnan, oli suomalaisuuden aate, joka hänen ylioppilaaksi tulonsa aikoina entistä suuremmalla voimalla innostutti mieliä nuorison keskuudessa. Sen vaikutusta oli, että kun hän julkisuudessa alotti kirjailijatoimensa, hän otti käyttääksensä suomenkieltä, siten työskennelläksensä suomalaisen kirjallisuuden kohottamiseksi ja suomalaisen rahvaan sivistämiseksi. Mutta tosi sivistys oli hänellä eroittamattomasti yhtynyt siihen uskonnolliseen maailmankäsitykseen, jonka hän kodistaan oli perinyt ja omakohtaisesti itselleen omistanut. Siinä hengessä hän kirjailijanakin tahtoi vaikuttaa. Lapsuuden usko ja nuorukaisen äsken herännyt isänmaallinen innostus yhtyivät hänellä ehjäksi, sopusointuiseksi ihanteeksi, jolle hän aina pysyi uskollisena.
Ensimmäiset kertomuksensa Kaarle Jaakko Gummerus enimmäkseen julkaisi Suomettaressa vv. 1862-66 sekä kuvalehdessä Maiden ja merien takaa vv. 1864-66, käyttäen nimimerkkiä —l —b —s. Eri kirjana hän julkaisi v. 1862 »uutelon» eli novellin »Veljekset», 1865 »Alkuperäisiä suomalaisia Uuteloita I» (kolme eri kertomusta), historiallisen novellin »Rahvaan tytär, miljoonain hallitsia» v. 1868, suurimman ja parhaana pidetyn romaaninsa »Ylhäiset ja alhaiset» v. 1870 (toinen painos 1880), »uutelo» sarjan vihkot II ja III v. 1873, ja kahta vuotta myöhemmin novellin »Peritäänkö vihakin?» — Jo tämän tavattoman runsaan tuotteliaisuuden kautta Gummerus muutamassa vuodessa astui suomenkielisten kirjailijain ensi riviin. Hänen ensimmäistä koettaan arvostelussansa sanoo J. V Snellman, että se suurista puutteista huolimatta oli lupaava, koska se osotti tekijällä olevan runsaan mielikuvituksen, ja esitystavassa oli vilkkautta ja voimaa, joka ei ole tavallista. Seuraavina vuosina ilmestyneistä kertomuksista tunnustettiin, että ne osottivat kaikin puolin suurta edistystä. Loppumattoman runsas mielikuvitus ja vilkas, sujuva, usein sukkela esitystapa olivat ne luontaiset lahjat, jotka Gummeruksesta tekivät hyvin tuotteliaan ja suositun kirjailijan. Kun hän näille lahjoilleen antoi vapaan vallan, sujui työ kuin itsestään. Hän ei koskaan paljon vaivannut päätänsä syvällisellä suunnittelulla eikä pitänyt lukua kaunotieteen kaavoista taikka kirjallisuuden »virtauksista» ja »suunnista». Epäilemättä onkin totta, ettei hänen teostensa arvo runollisuuden korkeimpain vaatimusten mukaan ole erittäin suuri. Mutta se ei estänyt häntä tulemasta suomalaisen suuren yleisön lempikirjailijaksi, johon ennen kaikkea on vaikuttanut se henki, jossa hänen kertomuksensa ovat kirjoitetut ja jonka kansa tunsi omaksensa. Kaikkialla ihmiskohtaloissa Gummerus näkee Jumalan johdatusta, hänen armahtavaa rakkauttaan, mutta myöskin hänen rankaisevaa vanhurskauttaan. Vaikka maailmassa pahan ja hyvän taistelussa pahuuden valta useinkin näyttää olevan täydellinen, ohjautuu kaikki kuitenkin lopulta hyvän voitoksi. Useissa kertomuksissa on aiheena rikos ja sen seuraukset, joko rangaistus taikka katumus ja armo sekä lankeemuksesta kohoaminen. Lämmin myötätunto yhteiskunnan kovaosaisia kohtaan on myöskin läpikäyviä piirteitä Gummeruksen kertomuksissa. Niinpä on hänen laajimmassa romaanissaan »Ylhäiset ja alhaiset» juonena mökin pojan pyrkiminen oppiin ja sivistykseen, ja monessa muussa hän kuvaa sitä juopaa, jonka rikkaus ja köyhyys saa aikaan ihmisten välillä. Kirjailija vie meitä milloin rauhalliseen maapappilaan, milloin keskisäädyn oloihin, mutta tavallisimmin ja halukkaimmin varsinaisen kansan keskuuteen. Useat kertomuksista liikkuvat historiallisella pohjalla, perustuen osaksi kansan suussa säilyneisiin tarinoihin. Se mielenkiinto, jota sellaiset aina olivat Gummeruksessa herättäneet, sai uutta virikettä, kun hänen isänsä v. 1861 oli muuttanut kirkkoherraksi Karkun vanhaan, muistorikkaaseen pitäjään Satakunnassa. Karkussa kerrottuun kansantarinaan perustuu esim. novelli »Sadan leukaluut», jonka tapaukset ovat Isonvihan ajalta.