»Tulkaa avuksi, sytyttäkää valkea!» kuului ääni kahden suusta kuopassa, ja nyt tointuivat miehet. »Ne elävät», sanoivat he ja pudottivat itsensä kuoppaan ja koettivat siellä heti sytyttää valkeaa.
Toppo havaitsi takassa hohtavan hiilen. Kun hän oli aikeessa ottaa sitä hyppysiinsä, ärjähti hän julmasti, sillä jalka oli astunut hänen sormillensa. — »Lempo!» kirosi hän ja tarttui toisella kädellään ihmiseen, jota ei hänen silmänsä pimeässä eroittaneet. —
»Sytytä valkea!» kuului Sakrin ääni. Mutta samassa kolahti kuopan etupuolessa. »Tule tänne, Antti! Pidä kiini sitä perhanaa! Katso eteesi mihin astut!» ärjäsi Toppo; mutta kolahdus oli tullut siitä, että molemmat olivat kaatuneet, ja heidän kaatuessaan oli pari takkakiveä kukistunut alas.
Vihdoin viimein sai Antti sytytetyksi valkean, ja se kun nyt valaisi kuopan, näkyi kaikki siinä. Sakri oli saanut Lassin allensa ja piti nyt polveansa hänen rintaansa vastassa. Johannes istui voimatonna selin nojaten aituusta vastaan; mutta lujin käsin piti Toppo Matin kauluksesta kiini. Missä Matti oli ollut kätkössä, sitä ei osannut kukaan silloin sanoa; sittemmin tunnusti hänkin olleensa ammeen alla.
Yrjön avulla sitoi Sakri Lassin kädet huivillaan, mutta Toppo nipisti Mattia nenästä. »Sen mokoma!» sanoi hän. »Tekeekö vielä mielesi sormet ihmisiltä polkea!» Vastakynttä panematta seurasivat Lassi ja Matti sitten pappilan palkollisia. Johanneksen voimat olivat loppuneet. Hän kulki horjuen jälessä. Hän oli kuopassa taistellessaan Lassin kanssa loukkautunut. Hän jaksoi nyt vaivoin käydä.
Kun he tulivat Kirkko-Tummun mökin luo, nousi uusi ajatus sairaan Johanneksen mieleen. »Sinä olet tehnyt pahasti, Lassi», sanoi hän vakavalla äänellä. Mutta Lassi naurahti rumasti. »Kukin tekee, niinkuin häntä on opetettu», vastasi hän, ja hänen silmistänsä lensivät tähtien valossa kuutamo-yönä niin pirulliset katseet, ett'eivät miehet pelotta saattaneet häneen katsoa.
»Älä häväise!» sanoi Johannes ja astui Tummun porstuaan; »töittensä mukaan kukin palkitaan. Tuokaa ne tänne!» sanoi hän sitten miehille, ja edellä astui hän nyt kuolleen tupaan.
»Tummu on viaton, Tummu on syytön, miksi häntä herätätte!» lausui Lassi, kun miehet häntä mökkiin taluttivat, eikä hänen äänessäänkään enää entistä mahtavuutta ollut. Mutta Johannes sanoi: »Tummu ei enää niin pian herää» — ja samalla osoitti hän sormellaan kuollutta, jonka kasvot kuun valossa olivat vielä vaaleammat. Sitten sanoi Johannes: »Syytä Jumalaa ja tätä kuollutta tahi kiitä niitä, että sinun pahat työsi ovat tulleet ilmi! Hän, jonka ruumis tässä makaa, on nyt Jumalan edessä; hän tekee nyt tiliänsä, miten hän on elänyt aikansa». Niin sanoi Johannes; mutta kun hän silmänsä loi Lassiin päin, hirmustui hän. Hivukset olivat pystyssä Lassin päässä, hänen silmänsä tirkistelivät eteenpäin, ja luitten ja ytimien läpi kävivät hänen kolkot sanansa: »Tummu on kuollut, äitini on kuollut!» Ja vanha pahantekiä väänteli käsiään epäilyksissä. Johannes hämmästyi, kun Lassi Tummua äidikseen kutsui. Hän ei saanut sanaa suustansa, sen ymmärsi hän vain, että pahantekiän sydän oli heltynyt, että tuo näkö, kun Lassi itse oli kuoleman tuomion alainen, oli vitsa ja kaikkia rangaistuksia kovin ja hirmuisin, sillä olihan kerran Lassi lapsena rakastanut tätä äitiään. Kauan seisoivat he tuossa. Lassi oli vuodetta lähestynyt, laskenut kätensä tuon samaisen kuolleen otsalle, jonka hän eilis-iltana oli vielä aivan terveenä nähnyt, ja kun hän poispäin kääntyi, riippui pahantekiän silmäripsissä suuret kyyneleet, ja hänen ainoat sanansa, kun hän miesten kanssa mökistä lähti, olivat: »Jumala elää!»
Mutta tiellä pappilaan kertoi Lassi elämänsä tapaukset; miten Kirkko-Tummu, jonka poika hän oli, oli konnaksi häntä opettanut, miten he, kun Lassi ei enää opetusta tarvinnut, olivat muuttaneet Suojoelle takaisin, missä Tummua hyvänä ihmisenä pidettiin, ja juuri sillä hän oli häntä kaikissa auttanut, semmenkin kun hän vuosikaudet oli muilla maalipaikoilla. Jos Johannes surullisesti kuunteli tämän onnettoman tunnustuksia, joista viimeinen oli, että hän väkisten oli onnettomuuteensa vetänyt Matinkin, niin ylen kummalliselta kuului hänen korvissaan, kun Lassi puhui, miten nimismies tiesi kaikki heidän työnsä, mutta miten hänen suunsa rahalla tukittiin, miten juuri nimismies oli ollut syypää siihen, että Lassi ja Matti väärän valan tehden todistivat Saarelan Heikin vääränrahan tekiäksi. »Syytä tuohon julmuuteen en minä tiedä», lopetti Lassi puheensa, kun pappilaan tultiin; »mutta sen tiedän, että elämäni pahat työt polttavat omassatunnossani nyt; minä tiedän, että Jumala elää. Vaivainen nimismies! Tulet sinäkin kerran tietämään, että Herra hallitsee, että sinä…»
Sanaa sanomatta köytettiin sitten Lassi ja Matti; mutta kummallisella mielellä meni Johannes kamariinsa. Kuinka kummallinen oli tämä yö hänelle ollut! »Miksi kaikki kumma, Tummun kuolema, Lassin kiinisaaminen, hänen ja Tummun katumus ja tunnustukset, Ainan iloiset silmäykset, — miksi ne kaikki näin peräksyttäin tulivat?» kysyi hän itseltään, kun hän väsyneenä, kuumeisena laskeusi maata. Miksi? — ja hän oli silloin kuulevinaan Lassin sanat: »Jumala elää» soivan korvissaan. Vaan Aina ei näistä viimeisistä tapauksista mitään tiennyt. Johannes ei hänelle ollut puhunut Tummunkaan kuolemasta. Aina nukkui rauhallista unta, niinkuin se aina nukkuu, jonka omatunto puhdas on. Aamulla, kun hän kaikki sai tietää, riensi hän kiittämään Johannesta; mutta Johannes ei silloin enää hänen sanojaan ymmärtänyt. — Tauti teki hänessä työtään.