X.
Uusi kevät.
Ei sido enää jääriite Suojokea, ei nuku enää maa lumihunnun alla; tulvana on jää juossut mereen, vetenä on maa imenyt lumen. Paikalla, missä äskettäin oli iso hanki, rupeaa ruusu kukoistavaa kukkaansa avaamaan; missä pakkanen äskettäin punasi neitosen posket, siinä hohtaa kevät-auringon lempeät säteet; missä ei ääntä kuulunut äskettäin, siinä laulavat tuhannet pienet linnut. Sorsakin on palannut, vähäisinä laineina jakaantuu vesi sen sivuille, ja taivaan sini kuvailee itseään kirkkaan vesikalvon pinnassa. — Talvi on kulunut, ja talven jälessä on kevät tullut.
Likellä sitä kolkkoa tupaa, jossa Kirkko-Tummu oli asunut — se on nyt autiona — seisoo Suojoen kirkko. Sen ympärillä lepäävät Suojoen vainajat, ja heidän haudoillansa kasvavat suuret kuuset ja koivut. Ne, jotka haudoissaan lepäävät, ne eivät tiedä keväimestä. Oli niilläkin kerran kevät, mutta kevät kului niiltä; niille tuli talvi, joka jäähdytti heidän jäsenensä, ja talvi toi mustan yön mukanansa. Jo kauan ovat he nukkuneet, vaan uuden päivän aurinko kätkee yhä vieläkin heiltä — säteensä kuinka kauan?
Rauhallinen on pyhäaamu. Ei tuuli liikuta kirkkomaalla vähäistäkään oksaa; mutta haudoilla kasvavissa puissa visertelevät lintuset.
Eteläpuolella kirkkoa on hautakumpu. Suuren koivun oksat varjostavat sitä; mutta kukat tuoksuvat haudalla ja orjantappuraruusu on siellä avannut kukkansa. Vähäinen on se vielä, mutta kumminkin sanoisi se, jos se puhua voisi, elämälle terveiset siltä nuorukaiselta, joka kummussa makaa — se sanoisi, kuinka pistimistä rikas nuorukaisen elämä oli ollut.
Aurinko on vasta noussut. Vaalea neitonen häiritsee kuolleitten lepoa; hän kulkee haudan yli, ja vesiastiata kantaa hän hienoissa käsissään. Hän kulkee hiljaa, hiipien, niinkuin pelkäisi hän, että nukkuneet heräisivät. Hän saapuu haudalle, jolla orjantappura kukkii. Sen juurelle kaataa hän astiansa; sitten nojautuu hän puuta vastaan, ja suuria kirkkaita kyyneleitä vuotaa hänen silmistään.
Joka pyhäaamu on hän täällä nähty auringon noustessa; usein ei hän ole ollut yksin, vaan vanha mies on häntä seurannut; nyt ei vanhusta näy.
Näin on hän seisonut ison aikaa. Jos olisi tuuli kertonut, mitä hän tuossa ajattelee, niin olisi se tuhansia kertoja kertonut: »Usko, äläkä epäile!»
On hetki kulunut. Neitonen ei havaitse, että vanha pappi on lähestynyt häntä, että vanhan papin sivulla seisoo nuorukainen. Hän sanoo kuultavasti sydämensä ajatukset: »usko, äläkä epäile!»