Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan. Kirkkoherra luki parhaallaan kuolemakiitosta Kuljun eukkovainaan edestä. Silloin salaman nopeudella nousi väki. Hirmu ja kauhistus oli taaskin vallannut kaikkien mielet. Hiljainen sanoma oli levinnyt kirkossa olevissa, sanoma: »Viholliset ovat tulossa Tyrväältä päin; Hyrkin talo on poltettu». Muuta ei tarvittu. Jos olisi kirkko tuleen syttynyt, ei ulosrientävien kiire olisi voinut olla suurempi. Muutamassa silmänräpäyksessä oli kirkko tyhjänä, ja kiitos eukon kuolemasta jäi siltä kerralta, jäi ikuisiksi ajoiksi kesken. Harvat kumminkin tiesivät syyn tähän äkkinäiseen tapaukseen, ja niiden, joille sanoma ei vielä ollut ennättänyt, niiden kauhistus oli vielä suurempi kuin niiden, jotka sen olivat kuulleet. Kaikkiin, itse kirkkoherraankin, tarttui tämä yleinen hämmästys. — Semmoista jumalanpalvelusta ei liene ennen eikä jälestäpäin vietetty Karkun kirkossa.
Ulkona kirkkopihalla seisahtui se osa väestä, jonka oli koti Pirkkalaan ja Mouhijärvelle päin. Se osa taasen, jonka koti oli Tyrväälle käsin, samosi, pian taaksensa katsomatta, tietä asuntojaan kohden. Mistä sanoma oli alkunsa saanut, sitä ei kukaan tiennyt, eikä sitä suuresti kysyttykään. Kirkkoherra oli ainoa, joka koetti saada pelosta järjettömät asettumaan. Mutta varsin vähän vaikuttivat hänenkin sanansa. Vene toisensa perästä lähti rannasta, ja kun vähän ajan kuluessa viimeinen oli vesille työnnetty, silloin pyyhkäsi kirkkoherra kuuman kyyneleen silmästänsä. Kentiesi aavisti hän, mikä kohtalo häntä itseänsä odotti.
Nohkuan, Aluskylän, Kiurulan ja Kuljun kirkkoveneet rientävät kiivaasti edelleen samaa tietä, jota aamulla tulivat. Näyttää kuin soutaisivat kilpaa, nyt, kuten niin usein ennen; mutta siihen ei ole heillä nyt aikaa. Järvelle vähän matkaa kun pääsevät, tasaantuu vähitellen mielettömyyttä lähenevä pelko, ja ainakin varjoa miehuullisuudesta näkyy miespuolisten käytöksessä, vaikka veneet entistä vauhtia kulkevat.
»Hullua hullummatpa olemme!» ärjäsi Nohkuan vanha isäntä ensiksi. »Kuka sanoo, että huhussa on perää? Kuka on Tyrväällä käynyt? Minä rohkenen luulla, ettei Tyrväällä ole venäläisiä enemmän kuin kotona aamulla». —
»Etkö luule, että kirkkoherrakin on pakoon lähtemäisillään?» mutisi vanha ukko.
»Lähtemäisillään! Niin, kun hätä ja kiire vaatii. Syököön minut hiisi, ellei tämä äskeinen uutinen ole lähtenyt jonkun eukon pyörällä olevasta päästä!»
Näin jaaritellen kävi, niinkuin väliin tällaisissa tapauksissa käy. Kaikki rupesivat häpeämään entistä hätäänsä, varsinkin soutajat Kuljun veneessä, missä nyt muistettiin, ettei eukko ollutkaan saanut täydellistä kuolemakiitosta.
Hiedan koskea, jonka alipuolella veneet olivat eronneet toisistaan, oli Kuljun kirkkovene kulkenut ylös, kun ukko perässä yhtäkkiä hypähti pystyyn ja huusi:
»Peto vieköön! Ellen tietäisi venäläisten tulevan Tyrväältä käsin, sanoisin niiden paistavan päivällistänsä par'aikaa Myrrällä. Mikä julma savu sieltäpäin nousee!»
Kaikkiin veneessä vaikutti ukon huuto. Kaikki nousivat katsoakseen ukon viittauksen mukaan. Ankara savu nousi melkein suoraan ilmaan; mutta metsäiset saaret estivät tarkastelioita näkemästä rantaa, mistä tämä julma savu nousi. Suunnan mukaan päättivät kaikki, niinkuin ukkokin, että Myrrällä oli valkea päässyt valloilleen.