Vihollisten sytyttämänäkö oli talo tulessa, vai oliko tapaturmaisesti valkea päässyt irti? — Siinä kysymys, johon vastausta turhaan haettiin. Veneessä sattui olemaan kaksi vaimoa, jotka olivat jättäneet aamulla lähteissään pienet lapsensa kotiin. Nämä tulipalon näkivät venäläisten työksi, mutta yhä kiivaammin vaativat he, että mitä pikaisimmasti kiiruhdettaisiin kotiin; toiset taasen, joilla ei niin kallista omaisuutta ollut kodissa pelastettavana, esittivät, että Karkunkylän saarella turvaa haettaisiin. Niin oli eripuraisuus syntymäisillään veneessä, kun ukko ärjäsi eukoille olemaan vaiti ja asetti veneen kokan kotiin päin.
»Onhan aikaa sittenkin palata, kun likempää nähdään miten on» — mietti hän.
* * * * *
Toista on tehty, toista ajateltu rannalla, missä rakastavaiset ovat päivänsä viettäneet. Pyhäpäivän hiljaisuus ympäröitsi heitä. Sitä häiritsi milloin Hannu, milloin Sanna, kun tarttui kala onkeen. Näin olivat he istuneet useita tunteja. Kalansaalis oli ollut runsas. Vihdoin, pian samaan aikaan, jona väki kirkosta törmäsi, olivat he onkimisesta saaneet kylliksi. He tarttuivat airoihin, mutta kotiinpäin ei vielä käynyt heidän matkansa. He soutivat salmelle, missä oli vettä matalammalta. Siellä laskivat he taasen rannalle, ja siellä nyt Hannu, kahlaten rantaa pitkin, alkoi rapuja pyytää. Auringon loisteessa näkyi salmen pohja. Kuten vielä tänäkin päivänä, ei tarvinnut ravustajan muuta, kuin pohjasta poimia saaliinsa. Minkä verran nämä kaksi tarvitsi, oli pian koottu. Sanna oli rannalla tehnyt nuotion. Siinä ravut sitten kuumassa tuhassa paistettiin.
»On kumminkin hirmuista tuolla tavalla kuolla», sanoi Sanna, jonka sydämelle kävi nuotiossa kippuroitsevain tuska. — »Kenpä tietää, mimmoinen meidän loppumme tulee olemaan! Hirmuisin kuolema kaikista kumminkin tuollainen».
»Oikein sanot!» — vastasi Hannu. — »Mutta me emme tässä tee muuta, kuin mitä esi-isämme ovat tehneet. Se kuitenkin hyvä, että elukkaraukat ovat varsin vähässä ajassa kuolintuskansa läpi päässeet».
Herkullinen ei ollut nuorten ateria rannalla. Mutta mieluisasti he sitä söivät. Kalat olivat kotiin vietävät. Niissä oli ainakin päiväksi elatusta.
Syödessänsä miettivät nuoret tulevaisuuttaan. Äsken onkiessaan eivät he puheellaan tahtoneet peloittaa järvessä uiskentelevia. Nyt pääsi puhe irralleen. Syksyn tullessa oli Sannan muuttaminen Hannun luo, vanhan Eerikin torppaan. Tulevaisuus oli nuorten mielestä niin ihana, niin suloinen, kuin olisi sota ainoastaan ollut kolkko unelma, kaikkea varsinaisuutta vailla. Mutta vaikka nuorten sydämet olivat lempeä täynnä, olisi töin tuskin sivullinen, jos semmoista siellä olisi ollut, huomannut heissä rakastavaisia. Ei hentoa lemmen osoitusta nähty; ja vaikka heidän silmänsä onnellisuutta loistivatkin, oli kuitenkin puheesta poissa kaikki viehkeys. Ainoat sanat, jotka tätä tällaista viehkeyttä lähestyivät, olivat Hannun; »En sinutta, Sanna, voisi olla iloinen», — ja Sannan: »Samaten on minunkin laitani». — Sanottakoon, että näissä sanoissa asui viehkeyttä, mutta emme voi myöntää sitä, sillä saamme nähdä, että ne olivat selvää, puhdasta totuutta.
Syötyään oli Hannu heittäynyt pitkäkseen nuotion viereen; sieltä hypähti hän kumminkin äkkiä ylös. — »Kuuletko mitään, Sanna?» kysyi hän.
»En!» vastasi tyttö.