»En minäkään nyt; mutta pane korvasi maata vasten, niin kuuluu kaukaa kummallinen jyske; mikä se sitten olleekin».
Sanna teki niinkuin hänen ylkänsä, ja neidon aavistuksella huusi hän kohta: »Venäläiset!»
Hannu hymyili: »Venäläiset! Ei ne niinkään taivaasta putoomalla tule». Mutta vaikka hän leikkinä piti Sannan arvelua, katosi pian hymy hänen huuliltansa, ja muisto ajasta, jossa hän eli, anasti hänessä sen sijan, mistä huolettomuus ja lempi oli karkoittanut kaikki surulliset ajatukset, semmenkin kun hän huomasi Sannan levottomuuden.
»Tulkoon jyske, mistä tulleekin, mistä syystä tahansa», lausui hän; »parasta lienee kumminkin, että lähdemme kotiin».
Pian tämän jälestä nähtiin vähäisen veneen halkaisevan järven tyyntä pintaa. Ja nyt, soudellen kiireemmästi kuin ennen, kuulivat nuoret kaukaa kummallisen kolinan. Mutta mistäpäin se kuului, sitä eivät he osanneet eroittaa. Selälle olivat he ehtineet, josta heidän sopi eroittaa Haapaniemen kaunis kartano. Siellä yht'äkkiä Hannu lakkasi soutamasta. »Jumal' auta! Valkea on irti tuolla… Ei Haapaniemellä! Tuolla Haapaniemen takana». Musta savu nousikin korkealle metsän takana taivaan rannalla.
Sanna, joka perässä istui, ei ollut huomannut, mitä Hannu huomasi, joka istui kasvot Haapaniemeen päin; mutta Sanna oli juuri samassa, kun kuuli armaansa lauseen, nähnyt jotakin outoa hänkin. »Ja tuolla … tuolla on myös valkea irti!» — huusi hän — »Myrrän talo palaa. Se on venäläisten työtä!» —
Nuorten mieliin nousi kolkko aavistus. Heidän asemansa siellä olikin kummallinen. Ilma oli lämmin ja tyyni; ei liikuttanut vähäisinkään tuulen henki järven sileää, kiiltävää pintaa. Kaikkialla ympärillä vallitsi hiljaisuus. Taloja näkyi siellä täällä rannoilla, mutta elävätä olentoa ei missään. Sitä vastoin kuului kaukaa ja, kuten he nyt huomasivat, kahtaalta päin, kummallinen kolina ja kahdelta kohden nousi musta savupatsas suorana taivaalle.
Sanna vaaleni, ja Hannunkin kasvot menivät vielä vakavammiksi. Jos todellakin nämä palot olivat venäläisten töitä, niin arvaamattoman äkkiä olivat he tulleet. Jos he Myrrällä nyt olivat, niin olivat he jo käyneet tahi oleskeli osa heitä paraikaa Kuljussa, Kauniaisissa ja Maurilla.
»Vaaran viipyminen on saanut meidät sokeiksi», sanoi Hannu. »Tottumus on tehnyt meidät huolimattomiksi; muuten eivät viholliset olisi voineet näin äkkinäisesti, meidän tietämättä, samota päällemme. Mutta jos he ovat täällä nyt, niin siihen emme voi mitään. Epäilykseen antautuminen on kumminkin vaarallisin kaikista, sillä pelastukseemme nyt tarvitsemme kaiken järkemme». Ja Hannu tuli nyt samaan päätökseen kuin äsken näemme Kuljun kirkkoveneen perämiehen tulleen.
»Soutakaamme likemmäksi, niin saamme ehkä nähdä, miten asian todellinen laita on», sanoi hän. Ja hiljoilleen alkoi vene taasen kulkea kotoa kohden.