* * * * *
Mutta nyt on ehkä aika, ennenkuin käymme etemmäksi kertomuksessamme, katsella miten tämän asian todellinen laita oli. Oliko todellakin savu, joka kahdelta haaralta nousi taivaalle, venäläisten matkaan saattama?
Oli!
Venäläisten vallassa oli Suomenniemi. Harvat olivat ne paikat, missä niitä ei ollut käynyt, missä niitä ei ollut. Näitä tällaisia harvoja paikkoja oli ollut Karkku. Joukko vihollisia, kun Hämeenlinnasta heidän matkansa kävi Pohjanmaata kohden, oli kyllä länteen päin poikennut ja kaikkialla, missä kävivät, tuhotöitään tehnyt; mutta virrat ja muut tietämättömät syyt lienevät estäneet heitä jatkamasta kulkuansa kauemmaksi länteen päin. Samaten oli toinen lauma venäläisiä, jotka pitkin rantatietä kulki Pohjanmaata kohden, lähettänyt osaston Porista itäänpäin; mutta tämäkään osa ei ollut Karkkuun saakka ehtinyt. Mutta mikä ei ensimäisten laumain kulussa tapahtunut, se tapahtui toisten seuraavain. Vaan se, että karkkulaiset olivat säästyneet tähän saakka, oli tehnyt heidät, niinkuin Hannu oikein sanoi, suruttomiksi. Vihollisten tulosta olivat he kuulleet puhuttavan; ja kun ensimäiset laumat sivuteitä heidän ohitsensa vetäysivät heidän luonansa käymättä, niin siitä tulivat he miehuullisemmiksi, jotta, jos pelko aina asuikin heissä, ei se suuria hämmingeitä tehnyt, vaikka ei se myöskään saanut heitä varustaumaan millään tavalla vihollisia vastaan. Sen lisäksi olivat harvat niistä seurakunnista, joiden asukkaiden oli täytynyt paeten hakea pelastustansa, turvautuneet Karkkuun. Useat näistä olivat vetäytyneet erämaan synkkiin saloihin ja siellä odottaneet vihollisten poismenoa heidän kotiseuduiltaan.
Näin oli asian laita silloin, kun se pyhäpäivä alkoi, josta ylempänä olemme puhuneet. Että vähempiä vihollisjoukkoja oli nähty lähipitäjissä, oli Karkussa tunnettu; mutta ei koskaan tiedetty varmaan, missä viholliset olivat, vaikka tosin huhu ja viesti tiesi sittemmin kertoa, missä he olivat olleet. Kun pakeniat eivät suoraan tietä myöten paenneet, vaan saloihin vetäysivät, niin ei tänäkään pyhäaamuna mitään varmempaa heistä tiedetty. Tiilin isännän kertomus Huittisista oli ainoa, mitä viime viikolla oli kuultu. Täten ehkä selkenee se muuten kummallinen seikka, että viholliset saattoivat asukkaitten tietämättä samota heidän asuntoihinsa.
Kahdelta haaralta olivat viholliset lähestyneet Karkkua, toinen joukko lännestä Porin tienoilta, toinen idästä, missä se kulussaan oli käynyt Lempäälät ja Akaat, josta sitten osa oli palannut, käynyt Tampereen kosken yli ja sieltä sitten samonnut Pirkkalan kautta niille seuduille, joilla nyt tapaamme heidät. Näitten edellisten tulosta oli Tiilin isäntä tiennyt kertoa, sillä ne nähtävästi kulkivat hitaammasti kuin jälkimäiset.
Nämä eri haaroilta saapuvat laumat yhtyivät sittemmin Huidan kohdalla Karkussa, josta sitten osa kääntyi Mouhijärvelle, osa Hämeenkyröä kohden.
Mutta ennenkuin ne tässä erkanivat, oli Karkunkin pitäjä saanut tuta heidän käyntiänsä.
Vihollisia, jotka Tyrväältä päin olivat tulossa, ei ollut toista sataa enempää. Vastarintaa heille tehdä ei siis olisi ollut mahdotonta, jos vaan olisi nimeksikään voimia löytynyt. Jos olisi heidän vähälukuisuutensa ollut tunnettu, olisi ehkä kumminkin tuon verran voimia ollut, jos eivät viholliset olisi niin tietämättä tulleet. Vampulassa oli koetettu vastarintaa tehdä, mutta kun se koetus sai onnettoman lopun, ottivat venäläiset sen kostonsa syyksi ja näyttivät, että he kostaa osasivat. Missä he olivat käyneet, siinä jättivät hirmuisia jälkiä. Raunioina olivat asuntopaikat, tallatut olivat pellot, asukkaitten omaisuus joko ryöstetty tahi poltettu. Näin olivat he käyttäytyneet. Vammaskoskessa oli tähän aikaan lautasilta, tehty vanhoista veneistä, joitten päälle oli kansi laskettu. Hurjassa röyhkeydessään olivat viholliset kosken yli päästyään tämän lauttasillan tuleen sytyttäneet. Vanhat tervaiset veneet syttyivät pian. Lieska ja savu nousi loistavana kokkona taivaalle. Täältä samosivat venäläiset Tyrvään pappilaan, joka oli autioksi jätetty. Mitä siellä parasta löydettiin, se korjattiin; mutta suuria tavaroita kun eivät löytäneet, niin pappilankin tuleen pistivät.
Mihinkä aikaan päivästä tämä tapahtui, tietää lukia, kun sanomme, että savu, minkä Hannu näki, tuli juuri Vammaskosken lautasillasta ja Tyrvään pappilasta. Viimeksi mainitun seurakunnan asukkaat eivät ehtineet kirkkoon, ennen kuin heille oli vihollisten tulo tietty. Tyrvään kirkko — se vanha, joka vielä tänäkin päivänä on nähtävänä lähellä Rautajoen rustitilaa järven rannalla — on pitäjän toisessa päässä, pari Suomen nykyistä virstaa Karkun rajasta. Sinne ei tänä aamuna ehtinyt kukaan muu kuin Kataran rustitilan väki; mutta sekin palasi sieltä pian ja ehti kotiinsa juuri niin aikaisin, että voi pakoon päästä. Jos nyt olisi järki ollut asukkailla tallella, olisi vihollisten voima pian ollut kukistettu, sillä heidän jo alkuansa vähäinen luku oli eri haaroille hajonnut. Mutta pelko esti kaikista yhteisistä tuumista. Iltapuoleen päivää olivat viholliset ehtineet Rautajoelle, ja saman kohtalon alaiseksi, kuin muutkin poltetut talot, joutui tämäkin rustitila.